Alkuvuosi vierähti kitumisella henkilökohtaisessa helvetissäni - lukiossa, hyi! - niskakipujen kanssa. Olin reilu vuotta aikasemmin telonu niskani kun tipuin 27 vuotiaan ylivirkeen ratsuponin selästä silloiseen koulutukseen kuuluneen ratsastusviikon aikana. Muutamaa viikkoa myöhemmin onnistuin vetämään banaani - efektillä lipat Nikulan jäisellä varikkoalueella matkalle kämpille.
Koulun käynti ei kiinnostanu ollenkaan. Lintsaamista, lintsaamista. Parhaimmillaan olin yli puolet tunneista poissa.
Yksi unohtumaton hetki tapahtui äidinkielen 2 kurssilla, kun piti pitää puhe jostain. En keksinyt mitää muuta aihetta kuin monten. Paapatin kauheeta vauhtia paperin läpi ja kun nostin katseeni luokkaan, joka ikinen tuijotti mua monttu auki hetken. Opettajalta tuli kommentiks 'ööö, hyvä.. kiitos.. seuraava!' Ei kai ollu ihan se aihe mitä porukka odotti.
Ikävä hevosten pariin ja Kaustiselle oli kovaakin kovempi. Yhtään liioittelematta mun viikon kohokohta oli Vermon keskiviikkoinen ravilähetys silloiselta urheilukanavalta. Touko - kesäkuussa helpotti vähän, kun kävin tuttujen luona muutamaan otteenseen lähinnä lappaamassa paskaa. Muutamaan kertaan se jäikin välimatkan takia, mutta moneen kertaan puhuin että jos vievät Raviskalle hevosen, käyn sitä hoitamassa.
Juhannuksen tienoilla lähdettiin porukoiden kanssa asuntoautoilemaan Norjaan. Päämääränä oli Vårdö. Päädyttiin kuitenkin vielä hieman pohjoisempaa, hylättyyn kalastajakylään Hamninbergiin. Sinne johti 3m leveä ja mutkanen tie.
Pari viikkoa myöhemmin lähdin Viitasaarelle entisen kämppikseni luona käymään. Mun oli tarkotus lähteä sunnuntaina kotiin ja sieltä toisen kaverin luo heppailemaan, mutta myöhästyin bussista. Kukaan ei ollu älynny että aikataulut voi muuttua! Jäin vielä yhdeks yöksi ja maanantaina lähdin bussillä Jyväskylään ja sieltä Sjoelle junalla.
Kesä loppui, ja oli aika palata henkilökohtaiseen helvettiin. Syksystä näytti tulevan ankea, kunnes H ilmotti tuovansa Raviskalle hevosen jota saisin hoitaa. Se hevonen oli pari viikkoa aikaisemmin tavattu, puoli vuotta aikaisemmin pihaton nurkasta kaivettu ja opetettavaks viety, rauhaton pieni ruipelo, Kakara.
Taluttaessa mukava, mutta sisällä täys hullu. Karsinassa ja käytävällä ei hetkeäkään paikallaan, seilaamista ja hyppimistä, vaan harjatessa se oli nätisti. Ajamaan lähtiessä se jyräs menemään heti kun toinen ketju oli vasta saatu irti.
Raukka oli täysin masentunut. Kaverit ja isot tarhat oli vaihtunu 5x10m laatikoihin eikä naapureita ylettynyt rapsuttamaan aitojen välistä. Kävin hoitamassa Kakaraa joka päivä ja pikkuhiljaa meidän välit alkoi lämmetä, se alkoi sisälläkin rauhottua. Treenaaminen oli mitä oli, ensin aika rankkaakin ajoa, sitten saattoi olla pari viikkoa taukoa, ja taas treeniä. Mulla ei ollut valtuuksia sillä ajaa.
25.10 ostettiin siitä puolet, mutta se kimppa oli alusta asti tuhoon tuomittu. Myöhemmin hoidettavien listalle tuli myös Jesse - tai pikkuphotolainen, niinku mä sitä kutsuin -, joka sittemmin poistui traagisesti keskuudestamme. Jessen hoitoon en olisi oikeastaan halunnut ees osallistua, mutta aina välillä mulla oli kontollani 2 ajamatonta ja ikävästi virtaa keräävää energiapakkausta.
30.11 Kakara yritti ensimmäisen kerran opetuslähtöä, mutta siinä oli tuloksena hll. 21.12, pari päivää ennen meidän Lappin reissua, K suoritti opparin läpi ajalla 37,7x. Lähtöön tuli paha laukka, neiti jäi 20m muista, mutta otti kiinni ja tuli viimesen kilometrin vaivamattoman näkösesti 33.3.
Mä en meinannu saada kumpaakaan edeltävä yönä unta. Jännitys oli aivan käsittämätöntä!
Syksyltä on jäänyt mieleen ne suuret puheet siitä kuinka Kakaralla oltiin kovasti lähdössä pärjäämään seuraavana vuonna Kymenlaakso ajoon - K:ta ei oltu edes maksettu siihen, kuten ei muihinkaan ikäluokkalähtöihin - ja lause ' jos se hevonen ei mee huhtikuussa 22 niin mä vaihdan nimeni Aku Ankaks!'. Tyhjiksi jäi ne puheet, pientä toivetta ne, ja Kakaran hyvin edistynyt kehitys mussakin herätti, mutta niinkuin yhdelle kaverille sanoin; 'tavotteet on täytetty sitte ku voin hyvällä omalla tunnolla sanoa että oon onnistunu ton hevosen kanssa muuten. Paskat siitä vaikkei se ikinä juoksis.' Mulla oli viimein se jota niin kipeesti kaipasin elämääni.
Kesä loppui, ja oli aika palata henkilökohtaiseen helvettiin. Syksystä näytti tulevan ankea, kunnes H ilmotti tuovansa Raviskalle hevosen jota saisin hoitaa. Se hevonen oli pari viikkoa aikaisemmin tavattu, puoli vuotta aikaisemmin pihaton nurkasta kaivettu ja opetettavaks viety, rauhaton pieni ruipelo, Kakara.
Taluttaessa mukava, mutta sisällä täys hullu. Karsinassa ja käytävällä ei hetkeäkään paikallaan, seilaamista ja hyppimistä, vaan harjatessa se oli nätisti. Ajamaan lähtiessä se jyräs menemään heti kun toinen ketju oli vasta saatu irti.
Raukka oli täysin masentunut. Kaverit ja isot tarhat oli vaihtunu 5x10m laatikoihin eikä naapureita ylettynyt rapsuttamaan aitojen välistä. Kävin hoitamassa Kakaraa joka päivä ja pikkuhiljaa meidän välit alkoi lämmetä, se alkoi sisälläkin rauhottua. Treenaaminen oli mitä oli, ensin aika rankkaakin ajoa, sitten saattoi olla pari viikkoa taukoa, ja taas treeniä. Mulla ei ollut valtuuksia sillä ajaa.
25.10 ostettiin siitä puolet, mutta se kimppa oli alusta asti tuhoon tuomittu. Myöhemmin hoidettavien listalle tuli myös Jesse - tai pikkuphotolainen, niinku mä sitä kutsuin -, joka sittemmin poistui traagisesti keskuudestamme. Jessen hoitoon en olisi oikeastaan halunnut ees osallistua, mutta aina välillä mulla oli kontollani 2 ajamatonta ja ikävästi virtaa keräävää energiapakkausta.
30.11 Kakara yritti ensimmäisen kerran opetuslähtöä, mutta siinä oli tuloksena hll. 21.12, pari päivää ennen meidän Lappin reissua, K suoritti opparin läpi ajalla 37,7x. Lähtöön tuli paha laukka, neiti jäi 20m muista, mutta otti kiinni ja tuli viimesen kilometrin vaivamattoman näkösesti 33.3.
Mä en meinannu saada kumpaakaan edeltävä yönä unta. Jännitys oli aivan käsittämätöntä!
Syksyltä on jäänyt mieleen ne suuret puheet siitä kuinka Kakaralla oltiin kovasti lähdössä pärjäämään seuraavana vuonna Kymenlaakso ajoon - K:ta ei oltu edes maksettu siihen, kuten ei muihinkaan ikäluokkalähtöihin - ja lause ' jos se hevonen ei mee huhtikuussa 22 niin mä vaihdan nimeni Aku Ankaks!'. Tyhjiksi jäi ne puheet, pientä toivetta ne, ja Kakaran hyvin edistynyt kehitys mussakin herätti, mutta niinkuin yhdelle kaverille sanoin; 'tavotteet on täytetty sitte ku voin hyvällä omalla tunnolla sanoa että oon onnistunu ton hevosen kanssa muuten. Paskat siitä vaikkei se ikinä juoksis.' Mulla oli viimein se jota niin kipeesti kaipasin elämääni.
Ihanasti kerrottu, ja hyviä kuvia. :)
VastaaPoistaOi kiitos! mukava kuulla! :)
VastaaPoista