World we knew won't come back

Illalla ennen nukahtamista rupesin miettimään ravireissuja Kakaran kanssa. Kaivoin vanhan kuvapostauksen esiin, en oikein saa puettua sanoiksi sitä mitä tunnen noita kuvia katsoessani. Huolimatta siitä, että nyt tiedätään millaisen vian kanssa se on juossut, en voi olla hymyilemättä ja tuntematta hienoista ylpeyttä neljän startin ihmeestäni. Ei varmasti tarvitse edes kertoa, että tippatikin tulee linssiin. Jos olisin tuolloin tiennyt, että kaikki muuttuisi näin radikaalisti, en olisi valittanut mistään. Se oli hienoa aikaa. Kakara on lujaa tekoa, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Mulla on ihan hirveä ikävä sitä, en ole viikkoon päässyt käymään tallilla. Onneks tilanne todennäköisesti korjautuu torstaina. Silloin pitäisi olla vapaapäivä, ja neitillä on hammaslääkäri.

Toivottavasti Junnukin on edes melkein yhtän lujaa tekoa. Keskiviikkona olisi leikkausaika, olen aivan hermorauniona. Kaikki on mennyt niin loistavasti, että tottakai nyt alkaa vastoinkäymiset. Sillä on ilmestynyt aina silloin tällöin nenään räkäklimppi, useimmiten ajon jälkeen. Lämpöä ei onneksi ole. Täytyy ainakin tähystää se ennen kuin tehdään muuta. Verikokeet otettiin, mutta niistä ei liion apua ollut, sillä putket olivat menneet vanhaksi 2010. En edes tiedä onko sillä vakuutus voimassa, sillä yhtiöltä tuli joku selvityskirje. En halua kolmatta kuolemantuomiota enää tälle vuodelle.
'Se seuraava hevonen on sitte vaan hevonen', ja paskat. Junnu on ollut täällä vasta vähän aikaa, ja vielä vähemmän ole sisäistänyt, että se on todella oma, mutten kestä, jos sille pallerolle sattuu jotain.