Will the fallen ever reach within and rise again

Jaa-a, on tainnut olla melkein lokakuuta, kun olen viimeksi kirjoittanut Tirpusesta enemmän, oho! Niinkuin vuoden kertauspostauksessa kerroin, syksystä asti meille on kuulunut pääasiassa vain hyvää. Hetken aikaa Kakara oli sen verran myrtsinä, että pelkäsin sillä olevan jo jonkin hätänä. Ohi sekin onneksi meni, se on ollut joka syksy välillä vähän hapan, mutta tasoittuu sitten taas. Aina sitä kuitenki väkisten säikähtää. Ajamaan ei olla päästy, milloin on ollut kelit vastaan, milloin kengät hukassa. Lueskelin vuoden viimeisinä kuukausina syksyn 2012 postauksia ja pudistelin päätäni, miten ihmeessä asiat olivatkaan sillä tolalla? Nyt on ollut todella, todella, TODELLA rauhallista siihen kaaokseen verrattuna. Ja siitäkös olen nauttinut koko sieluni pohjasta! Pikkuisen jalat ovat turvotelleet, ja olleet sieltä täältä vähän lämpöiset, mutta ne ovat menneet linimentillä ja parhaiten Care Fore-patjoilla aina ohi. Taisi siinä joku pöpökin käydä nenän tippumisesta päätellen, joten sekin on saattanu vaikuttaa asiaan. Suurin syyllinen on kuitenkin nämä raivostuttavat kurakelit ja ad/hd.
 
Kakara hallitsee kyllä tuon itse itsensä reenaamisen eikä se ole koskaan isoa kipinään tarvinnut että alkaa riehumaan. Koskaan se ei ole ollut niin väsynyt, etteikö jaksaisi vähän tohottaa. Jos sen naapuritarhassa on ratsastettu/juoksutettu, se painelee menemään omassa tarhassaan koko sen ajan kuuleman mukaan niinkuin paraskin arabi tai rodeohevonen. Tänäänkin se oli kiskaissut kevyen 45min reenin. En yhtään enää ihmettele että se pysyy solakassa kunnossa. Pääasia, että se itseään telo, jotain tolkkua sen touhuun on ilmeisesti tullut, sillä en ole löytänyt siltä yhtäkään naarmua sen jälkeen kun eteen vahingossa joutuneet painavemmat kengät olivat lähteneet (nekin polkeamat olivat vain pieniä raapaisuja kannoilla).
Selkäkin on voinut hyvin. Hetken sekin oli vähän huononpana ja meinasin saada hammastakin, kun sille paksun fullneck-toppalaimen painoisen Care Foren heitin selkään, mutta ei sitäkään vaivaa kauaa kestänyt. Ei se tykkää yhtään huonoa, vaikka kuinka laittaisin käsiäni sen lanne-ristiselän alueelle ja vähän painelisin. Viime vuonna tuokaan ei oiken tullut edes ehdotukseksi, jos K:lta kysyttiin.
Ruokavalioonsa se on saanut MSM:n rinnalle ruusunmarjaa, jonka pitäisi kuuleman mukaan olla parempaa kuin glukosamiini. Tilasin pelkkää hedelmälihaa, mutta... Kyllä tuolla seassa on huomattaman paljon kuorenosia ja jos tuo ei marjoille tuoksuisi, uskoisin vakaasti että tuo on lähinnä kuivattuja kuoriaisia! Tilausvaihtoehtoina oli myös kokonaisia ja rouhittua, tuttuni sanoi että rouhittu ja pelkkä hedelmäliha olivat hänen erissään olleet ihan samannäköisiä. Tiedä sitten, onko kaikki lähetettävä samaa tavaraa mutta hinta ja selostelappu vain eri. Hyvinpä tuo on maistunut.

 

K joutui tänään ensimmäistä kertaa vuosiin kävelykoneeseen! Eihän siinä mennyt kuin melkein vuosi sisäistää se tosiasia, että K:n voisi laittaa sinne pyörimään. Kertaakaan en ole ko. masiinaa onneksi nähnytkään. Vähän jännitti mitä se keksii, kun niitäkin tapauksia on nähty, jotka juoksevat lapoja päin ja alta. Aikansa se sai tutkia omassa lohkossaan paikallaan, ennekuin laitettiin laite pyörimään. Pientä protestia se heitti, kun joku tuli pyrstöön kiinni eikä saanut rauhassa tutkia matkan edetessä mitä kaikkea maasta löytyikään. Pientä juoksentelua häntä tötteröllä, pään viskomista, kurkottelua että pääsenkö tästä ulkoaidasta yli jos kiipeän, mutta nopeasti se asettui ja touhu meni oikein mallikkaasti. Ei vaikuttanut mikään pelottava paikka olevan, vaikka lavat sitä välillä 'ahdistelivatkin', kun jäätiin liian pitkäksi aikaa ihmettelemään tai yritettiin alussa mennä vastavirtaan.

Näin sen pitkästäaikaa ottavan raviaskelia, ja voi hitto, olin ihan myyty. Niin kevyttä, helppoa, sulavaa.. Niillä pienellä pätkillä se liikkui todella puhtaasti ja letkeästi... Palansin taas mielessäni Kakaran kyytiin alkukesällä 2010,  kun se oli aivan miljoonan tuntuinen. Aivan täydellisesti ohjilla, juuri sopivasti sai pitää ja pienikin myötäys tiesi vauhdin välitöntä kiihtymistä, se meni kuin ajatus, ravi tuli kuin koneesta, letkeää, jäntevää helppoa... Luotisuorana, korvat iloisesti pyörien...
Karsinaan päästessään se oli hyvin tyytyväisen näköinen. Ilmeisesti idea ei ollut neidinkään mielestä ihan hanurista. Koitetaan alkajaisiksi saada edes pari kertaa viikkoon 15min ajaksi kävelemään ja siitä hiljalleen pidennetään aikaa ja lisätään kertoja, kunhan vaan valosaa tulee. Rupesin taas ajattelemaan, että hitto kun siitä yhden tyttölapsen vielä saisi... Tuon koko paketin kun ehjänä liikkeitä, lahjoja, luonnetta ja päätä myöden vielä saisi... Keep on dreaming...

Anteeksi laatu! Meinasi kamerakin olla sitä mieltä että ulkona on liian pimeää. Jonkin näköisen, taustaan vähän paremmin sopivan, bannerin tyngänkin sain taas väsättyä. Pieni näppäilyvirhe sinne eksyi, mutta menkööt.