And still today, I wonder how it all became like this

'Oomme taas kuin kaksi lasta,

ne jotka aikoinaan,

puolivahingossa lähti samaa tietä kulkemaan...'

28.9.2009

29.9.2009

22.9.2009

'..Kuinka onkaan kaksi lasta matkan myötä muuttuneet,

se on kai vasta,

oomme tänne selvinneet.'

Mikää haliponi se ei vieläkään ole

Itkettää jo ennenkuin olen saanut edes sanaa kirjoitettua. Monet kerrat kerrottu, kerrotaan taas, viisi vuotta sitten tämä sama päivämäärä oli sateinen perjantai. Sinä perjantaina noin neljän aikaan iltapäivällä poljin Raviskalle innosta täristen, vaikka sinne tuotu tuleva hoidokkini ei ollutkaan yhtään sellainen, mistä olisin pitänyt. Ihan kilttihän se oli, etäisesti mustan värinen, vähän takkutukkainen pieni ruipelo nilviäinen. Narussa se käveli nätisti ja toimi kärryiltä, mutta muutoin sen käytöstavat olivat teillä tietämättömillä. Ihmisestä se ei alkuun piitannut, oli kova rynnimään karsinasta ja tarhasta, sisällä se riehui käytävällä ja karsinassa, kengittäminen oli hankalaa apuvälineistä huolimatta, lenkille irtipäästäessä se jyräsi niinkuin ohjus heti kun sai toisen puolen irti. Se oli rauhaton sielu, kauhea ad/hd, säälittävän näköinen luuviulu jota kaikki päivittelivät. Kuitenkin jo kahden viikon aikana siitä tuli todella tärkeä. Tosin, jos olisin viisi tuotta sitten tiennyt mitä tulevan pitää, olisin todennäköisesti jättänyt menemättä.

Pitkä ja kivinen matka ollaan kuljettu niistä päivistä. Opettavainen, mutta äärimmäisen raskas, Kukaan ei koskaan sanonut, että hevosen kanssa tuli helppoa olemaan, enkä niin koskaan ajatellutkaan, mutta en silti ikimaailmassa olisi osannut siitä tälläistä odottaa. 

Mulla ei koskaan ole ollut sellaista ihmistä, joka olisi kädestä pitäen ollut tukena ja turvana opettamassa hevosten ihmeellistä maailmaa. Pohjana oli vain yks vuosi Kaustisella, kaiken muun olen oppinut Kakaralta.  Jossain koirakirjassa luki joskus, että täydellistä lemmikkiä ei voi ostaa valmiina, sellaisen kanssa kanssa kasvetaan yhteen, jos hyvin käy. Meillä kävi hyvin, meillä kävi niin. Kakara on jaksanut kärsivällisesti koulia jääräpäistä idioottia, jolle on oikeasti alkanut asiat mennä jakeluun vasta viimeisen vuoden aikana.

Se on aina tiennyt tasan tarkkaan, missä menee raja mitä saa tehdä ja mitä ei. Kun olen komentanut sitä aiheesta, se on totellut, mutta jos olen tehnyt jotain väärin, se on huomauttanut siitä samantien. K ei ole koskaan ollut epäreilu, vaikka minä olen ollut aivan liian usein. Se ei ole koskaan edes kiukuspäissään tehnyt mitään pahaa. Se oli kesällä 2010 hetken erittäin pahana mulle, muttei se koskaan tehny muuta kuin näyttänyt hapanta naamaa, pysynyt loitolla ja joskus tarhaa siivotessa se saattoi ohi kävellessä nipistää hihasta.

Kakaralla on ollut kova elämä, jo pelkästään pahan lonkkavamman takia, josta kukaan ei tiennyt eikä tajunnut vaikka se kuinka yritti kertoa. Mutta K ei koskaan luovuttanut, se jatkoi sinnikkäästi kertomistaan kunnes vika viimein löytyi. Se ei ole ikinä antanut periksi, edes kaikkein vaikempina aikoina se ei ole koskaan ollut sen näköinen, että luovuttaminen olisi käynyt edes lähellä sen ajatuksia. Se on aina seisonut vakaana ja järkkymättömänä kuin vuori. Vieläkään en ymmärrä, miten sen pää on pysynyt kasassa kaiken tämän keskellä, ja miten se kaikesta huolimatta yhä tänäkin päivänä tulee iloisena vastaan kun näkee.

K on aina ollut tukena kun olen sitä tarvinnut. Se tuntee mut paremmin kuin minä itse. Se tietää tasan tarkkaan mitä milloinkin ajattelen. Se seuraa ja lukee kokoajan. K on sellainen hevonen, että jos vain itse osaisi, sen kanssa voisi jutella vaikka seuraavan viikon säästä. Se on omalle porukalle kokoajan avoin, kokoajan innokkaana odottomassa mitä sitten tehtäisiin?

Harmittaa, se joutui olemaan ensimmäinen hevoseni. Onni sinällään, että sain maailman parhaan opettajan, mutta K olisi ansainnut paljon parempaa. Mitä kaikkea sen kanssa voisikaan tehdä, jos itse osaisi enemmän?

Toinen tosiasia tietenkin on, että kun on kyse lv-ravurista, sen olisi voinut käydä paljon huonomminkin. Missä se nyt menisi ja olisiko sitä edes enää, jos edellinen omistaja ei olisi hukannut puhelintaa pian myynti-ilmoituksen jälkeen ja olisikin saanut myytyä K:n? Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta se on täynnä elämää ja onnellisen näköinen. Vielä enemmän, kun sai tallin vanhimman hevosen paikan ja valtakunsa takaisin.

Sanat ei riitä kertomaan kuinka paljon vanha kunnon Rautarouva elämässäni merkitsee. Se on mulle kaikki kaikessa, ja tietää sen. Elämä K:n kanssa on kasvattanut valtavasti, muuttanut henkisesti, kasvattanut luonnetta, opettanut sitkeyttä ja periksiantamattomuutta, kaivanut taistelijaluonteen esiin, muuttanut elämänasennetta ja elämäni täysi. Olen rauhoittunut ja tullu varmemmaski.

En varmaan ikinä opi arvostamaan Kakaraa tarpeeksi. Yhteisistä päivistä muuttaisin montakin, mutta hevosesta en mitään.Tuntuu hullulta, että yhdestä onnettomasta lv:n rievusta voi tulla jollekin elämääkin tärkeämpi. Se on uskomaton nainen. Viisi pitkää vuotta ollaan oltu yhdessä. Tarinasta ei tullu yhtään sellainen kuin aikanaan odotin, vaan kaikkea aivan muuta. Kukaan ei voi tietää mitä seuraava hetki tuo tullessaan ja mihin elämä meidät tästä vielä vie, mutta toivottavasti meillä olisi vielä monen monta uutta vuotta edessä...

'Kukaan ei koskaan voi sun paikkaa ottaa, 
kukaan ei mun maailmasta tee kauniinpaa'

♥