Kaksi vuotta, yhden kuukauden ja 22 päivää sain olla onnellinen kahden hevosen omistaja. Elämä on heitellyt tasaisin väliajoin kapuloita rattaisiin, puolen vuoden ajan on joutunut todenteolla tasapainoilemaan horjuvalla alustalla. Pari viikkoa sitten se päätti kampata lopullisesti minut naamalleen ja pakotti risteyskohdassa tekemään raskaan päätöksen. Ei enää auta muu kuin kääntää kurssia ja päästää hiljalleen irti rakkaasta harrastuksestaan. Myönnettävä on, että viimeisen puolen vuoden aikana ennen puolta elämää tarkoittanut raviuhreilu alkoi muodostua riippakiveksi. Painolastia oli pakko alkaa keventämään
Tänään maailman sympaattisin pikkutamma Viu vaihtoi omistajaa. Näkemättä, ennakkotiedoilla puolihullu ja toimimaton ihmissyöjä, tullut hapannaama osottautui aarteeksi. Herkkä ja tempperamenttinen, nainen isolla N:llä. Tuiman ulkokuoren alta löytyi kiltti ja erittäin kuuliainen suuri persoona. Viu ei pelännyt mitään eikä ketään, muttei tykännyt vieraista. Se teki mukisematta kaiken mitä pyysit, ja seurasi kuin varjo minne ikinä menitkin. Se oli jokaisessa tilanteessa aina korvat pystyssä uteliaana.
Olihan sen kanssa murheitakin matkassa, mutta pikkutamma näytti minulle aivan uuden puolen hevosenomistajuudesta. En uskaltanut alkuun edes kertoa että olin toisenkin hommannut, ettei paha karma vain heräisi. Kuinka käsittämätön tunne oli taas, kun oma hevonen oli opetuslähdössä, ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen kaikkien niiden tragedioiden jälkeen, kuin hienot juoksut se teki nuorten harjoituislähdöissä ja kuinka se allekirjoittaneelle melkein sydänkohtauksen voittamalla ensimmäisen lähtönsä. Se teki hienoja juoksuja kerta toisen jälkeen, vaikka tuurit eivät oikein olleet kohdallaan. Viime kesän sain elää todellista unelmaa. Oli todella vaikeaa luovuttaa ja heittää unelmansa hukkaan. Viun jäi kuitenkin tutuille ihmisille ja tuttuun talliin.
Olen tuolle hevoselle ison kiitoksen velkaa ♥
Siinä toiset hyvästit tälle vuodelle, lisää valitettavasti seuraa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti