Masennus. Se koskettaa meitä jokaista jollain tavalla jossain vaiheessa elämää. Osalla se on läsnä joka päivä, joillain ohimennen, jotkut ymmärtävät, toiset pitävät pelkkänä heikkoutena. Se saa alkunsa liki mistä vain, se voi olla perinnöllistä. Se on salakavala tauti, se voi iskea kuin kirkkaalta taivaalta, se voi viedä hitaasti mukanaan.
Se on itkuisuutta, kiukkua, agressioita, epävarmuutta, pelkoa, väsymystä, saamattomuutta, epäsosiaalisuutta. Se heittää harmaan lasin silmiesi eteen, lukitsee omaan häkkiinsä. Se vie vähitellen voimat, et jaksa tehdä mitään, ei ole nälkä, et pysty enää nauramaan, et puhumaan, et kertomaan ettei kaikki ole kunnossa, et saa unta, jokainen aamu sängystä nouseminen on selviytymistaiste, arkiset askareet ovat selviytymistaistelu, jokainen päivä on selviytymistaistelu. Et saa henkeä, tuntuu kuin joku olisi kurkussasi kiinni. Menet kauppaan, saat paniikkikohtauksen jos joku katsoo sinuun. Saat paniikkikohtauksen, vaikka yrität vain nukkua. Itket aamut, itket illat, itket päivisin, kävelet vain ympäri asuntoa ja itket. Ahdistaa, tuntuu että luhistut siihen paikkaan. Se painelee kipeisiin kohtiisi, se aktivoi tunnelukkoja. Pelkäät, että sinut unohdetaan, silti haluat vain vetäytyä pois. Koitat taistella vastaan, kaikki on ihan hyvin, ei syytä suruun. Se ei anna mahdollisuutta, kun se päättää sinut viedä, voin luvata, että se myös vie.
Katselet harmaan lasin läpi maailmaa häkistäsi, jota se mielesi sopukoissa elävä varjo keinuttaa. Se istuu takanasi virnuillen, sormet ristissä, heiluttelee sinua jalallaan. Katselet, kun muut juttelevat, nauravat. Yrität hymyillä edes, mutta se on vaikeaa. Et pysty nauramaan, et osallistumaan keskusteluun. Olet tyhjä, ontto kuori. Haluat paeta vankilasta, muttet pääse mihinkään. Haluat yrittää, muttet jaksa. Muistat hyvin, millainen olit aikaisemmin, iloinen, sosiaalinen, nauravainen. Haluat sen itsesi takaisin, mutta et vain kykene. Olet yksin, jumissa, etkä voi huutaa apua. Haluat vain nukkua, mutta unet yhtä painajaista.
Avun hakeminen on vaikeaa, mitä jos vain nauretaan, sanotaan ettei sinua vaivaa muu kuin saamattomuus ja itsesääli. Ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy. Et halua myöntää, että se tauti vei voiton sinusta, kaikkien niiden vuosien taistelun jälkeen. Et halua antaa sen voittaa.
Kun saat apua, saat lääkkeet, tiedät että olet turvassa. Tiedät että joku ottaa kiinni ja voi tehdä asialle jotain, jos notkahdat. Notkahdat varmasti, elämä on aaltoliikettä.
Se ei anna sinun mennä takaisin maan kamaralle. Se ei päästä irti. Se varjo on taakkanasi, painona olkapäällä, se kasvaa hiljalleen, hiljalleen uudelleen, kunnes taas katsot elämää sen harmaiden sormien lävitse. Se on kuin parantumaton tauti, kuin syöpä, se tahtoo viedä sinut mukanaan, pois. Sinussa on joku ylimääräinen. Vaikka kaikki on hyvin, käyt terapiassa, lääkärillä, terveydenhoitajalla, syöt lääkkeitä, hoidat sosiaalisia suhteita, liikut, voit hyvin, se löytää sinut silti. Kauniina, kirpeänä syyspäivänä kävelyllä tyynen järven rannalla, se hiipii luoksesi, kietoo kätensä ympärillesi, ja vetää sinua mukaansa.
Sinä elät sen taakan kanssa joka päivä, elämäsi loppuun asti. Se ei koskaan lähde kauas. Se löytää sinut aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti