On helppo vähin äänin poistua ja tietää että jossain, on paikka minne palata ja joku odottaa

Kun tätä blogia lukee, varsinkin joku ei hevosihminen, saattaa miettiä että mitä järkeä tässä touhussa on kun kaikki on kerran niin vaikeaa. Vastaus on äärimmäisen helppo; ei kerrassaan mitään järkeä!
Jostain syystä ilman hevosia ei osaa olla. Vaikka Kakaran ongelmat onnistuukin aina välillä murtamaan mut täysin, muiden murheiden kohdatessa tieto siitä, että pian pääsee tallille auttaa kummasti jaksamaan. Ajatus siitä korvat hörössä portille vastaan tulevasta karvapallosta jaksaa lämmittää päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen.
Ja kun on sukset menneet ristiin jonkun kanssa syystä tai toisesta, tullut sanomista jostain tai joku on onnistunut loukkaamaan, muistaa miksi niiden eteenpäin sojottavien korvien kantaja onkin niin rakas. Se ei nälvi eikä veetuile huvin vuoksi, ei juoruile, feidaa eikä piittaa fyysistä ja henkisistä ominaisuuksista, se tuomitsee vasta sitten kun teet oikeasti jotain väärää. Harvemmin karvaiset kaverit näyttävät hapanta naamaa syyttä suotta. Kakaralta ainakin tulee palautetta samantien ja selvästi, ja kun tilanne on ohi, ne suuret korvat osoittavat taas eteenpäin ja kaikki on hyvin.

Kun on itku kurkussa tullut mentyä Kakaran luo, se on lykännyt päänsä syliin, hörähtänyt ja pökkinyt. Jos sitä ei arkenakaan heti ala rapsuttamaan, neiti tuo päänsä syliin, rupeaa itse rapsuttamaan, hapuilee käsiä ja pökkii. Rankkojen päivien päätteeksi tuo pieni läheisyys ja huomiota kaipaava kaveri ovat korvaamattomia.

Harvassa ovat ne ihmiset, joiden seurassa viihdyn kauemmin kuin Kakaran. Tunti ei ole aika eikä mikään rapsuttelutuokiossa. Sille on hyvä höpöttää ummet ja lammet, vaikkei se ehkä sanoja ymmärrä, se kuuntelee kyllä.  Se on kaveri, joka jaksaa aina olla hengessä mukana, etsittiin sitten kenkiä tai riimua tarhasta, juteltiin jonkun muun kanssa aidan luona tai karsinan ovella (silloin yleensä neiti hamuaa hihaan ja pökkii; 'hei mutsi mäki oon täällä, mutsiii..!) tai vietiin vain vettä tai haetaan harjoja. Se jaksaa aina olla kaatamassa kottarit, viemässä talikot, lapiot, luudat ja vasarat sun muut.

Joskus sillekin on kauhean kiukussa yhteistyökyvyttömistä hetkistä, mutta jo illan tullen ikävä kalvaa, vaikka tietääkin, että seuraavana päivänä nähdään taas. Silloin viimein tajuaa rakkauden.
Kun kuuntelee kavereiden miesmurheita, olen onnellinen, että yläasteen onnettomat ihastumismurheet ja riutumiset on jääneet taakse. Ravirurheilu täyttää ja antaa niin paljon, että ehkä siksi jaksaa päivästä toiseen hakata päänsä seinään ja yrittää aina uudelleen. Miehet ja muu 'elämä' voi hyvin odottaa.