Since those days you were suddenly all I needed

Jälleen meillä on yksi 'vuosipäivä'.  Tää teksti ei ole mitään nättiä luettavaa. Vika on yhtälailla kirjoittajassakin, tein paljon asioita väärin, jätin tekemättä enkä oo mikään helppo ihminen. Oon lopun ikääni katkera tapahtuneesta, en itseni takia, en niiden ilkeiden lauseiden ja halveksunnan, vaan siksi, että Kakara joutui kärsimään ihan turhaa, mun osaamattomuuden ja kimpan välinpitämättömyyden takia. Nää asiat vaivaa mun omaatuntoa edelleen joka päivä ja tuo kyyneleen väistämättä silmään. Jokaisella tarinalla on alkunsa, ja tää on meidän, niinkuin se mun näkökulmasta meni.

Päivälleen kolme vuotta sitten, (jälleen)sateisena sunnuntai-iltana laittelin Kakaraa yöpuulle Vaasan ratatallilla. Odottelin neidin silloisia omistajia hakemaan mut, tallilta matka jatkui kotiin ja hetkeä myöhemmin omistin puolet lupaavasta ravurinalusta.
Kakaraa en tainnut ehtiä hoitamaan pariakaan viikkoa, kun se oli jo laitettu myyntiin. Jo silloin tuli tippa linssiin, vaikka en kovin pahasta siihen hevoseen ollut vielä kiintynyt. Joitain soittoja oli tullut, mutta ehkä onneksi, ehkä epäonneksi, myyjä kadotti puhelimensa, sain jalkani oven väliin, porukat ylipuhuttua ja Kakara jäi. Ennen papereiden tekoa olin ehtinyt tulla jo katumapäälle. Näytti siltä, ettei meidän kimppa tulisi koskaan toimimaan.

Ja niin siinä kävi. Mun vastuulle jäi syksyn 2009 aikana Kakara ja 1,5 ori, jonka kanssa en oikein pärjännyt. Myyjä kävi lähinnä vain ajamassa eikä kolmas omistaja laittanut tikkuakaan ristiin Kakaran hyväksi. Muutaman kerran ennen joulua kyselin että paljonkohan tästä saisi jos nyt myisi. Kovasti sitä yritettiin meille kokonaan kaupata, mutta toisen puolikkaan ostomahdollisuutta ei ollut. Jälkeenpäin ajateltuna koko kimppa oli yhtä kusetusta, taidettiin alusta asti maksaa Kakaran kulut lähes kokonaan.
Joulun ja uudenvuoden 2009-2010 olimme pohjoisessa, ja paluu tallille parin viikon jälkeen lievässä mahataudissa ei ollut kiva; molemmat hevoset olleet jonkun aikaa hoitamatta ja karsinat siivoamatta.  Kun mentiin äidin kanssa Kakaran tarhaan, se tälläsi itsensä meidän väliin rapsutettavaksi. Ori tuli muka hurjana portille, mutta kun otin sen sisälle, pää laski ja pikkumies näytti todella helpottuneelta.

Jokunen viikko kului ja mulle ilmoitettiin että Kakara lähtee toisien omistajien luo vajaan 20km päähän. Pelkästään se oli kova paikka. Hoitamaan en sitä päässyt, koulua joka päivä 8-15, ei ajokorttia eikä julkisia yhteyksiä. Valitusta sain kuunnella vähän väliä. Kun allergiat rupesivat kevään 2010 aikana painamaan pahasti päälle ja oli epävarmaa, pystynkö hoitamaan Kakaraa enää ollenkaan, toiselta puolelta ruvettiin uhkailemaan myynnillä, jos en pysty enää hoitamaan tai emme osta Kakaraa kokonaan. Ymmärtäähän tuon, mutta kun seuraa lause oli, että jos ostamme Kakaran, se saa jäädä toisten omistajien luo treeniin. Kun sanoin, että mulla on jo sille paikka, vastaus oli lähinnä halveksuntaa.
Puheet olivat kovat, Kakaran saisi myytyä Vermoon tai Ruotsiin 10 000€:lla, se menee vielä kolmevuotiaana 15-17. Se on emänsä eka varsa ja tärkeää että menee hyvin.
Se kaikki oli yksi paskan hailee mulle. Kakara oli mun paras kaveri, en mä siitä halunnut luopua, en mä sen myymisestä saatuja rahoja olisi huolinut. Olisi tehnyt mieli jättää koulu kesken ja mennä töihin, jotta olisin voinut kustantaa kaiken itse.

Asiat saatiin sovittua, ja Kakaran palattua Raviskalle, jatkoin sen hoitamista. Sitten alkoi ehkä helvetillisin aika. Yhtäkkiä olinkin yksin kipeän hevosen kanssa, joka ei meinannut päästä kävelemään. Kakara ei viihtynyt Raviskalla ollenkaan. Heinää ei tuotu, klinikalle ei menty, sitä ei tultu edes katsomaan, vaikka luvattiin. Kirjotukset painoi päälle, kaikki oli aivan sekaisin. Heinäkuun lopussa Kakaran ostamisesta taas puhuttiin, mutta sekin kariutui. Edelleen mulla oli tiedossa sille paikka kaverin luona, syksymmällä sanoin Kakaralle, että sä pääset pian täältä pois, mä lupaan sen. Ravien yhteydessä Kakaraa viimein tultiin katsomaan ja todettiin vain, että jos me oltais tän kokosia ja kasvettais yhä, niin oltais meki kipeitä, aja sillä vaan! Talveksi se luvattiin taas ottaa lopun kimpan hoiviin. Papereita tehdessä sovittiin, että koulu menisi etusijalle, mutta näin ei käynyt.

Vasta, kun ilmoitin näyttäväni hevosta kunnanlääkärille, todettiin 'no jos se on siinä kunnossa niin sitten mennään klinikalle!' Parin viikon päähän saadun ajan odottelu oli kauheaa. En ollut ehtinyt ajaa Kakaralla kirjoitusten takia, eikä se edes huolinut siloja selkäänsä, kun yritin. Neiti steppasi edes takaisin, puri kaikkea minkä sai suuhunsa ja katsoi pahasti. Itkin joka ilta, olin varma että olin saanut sen hajalle eikä se tulisi klinikalta enää kotiin. Oli hirveää katsella sen raukan kompurointia tarhassa, kun se yritti juosta.

Niin saapui 19.10. Klinikalla sanoin, että se on kipeä selästä, ell totesi että selkää on vaikea tutkia ja siirtyi jalkoihin. Yritin hillitä itseni, mutta kyynel oli silmässä kokoajan, pelosta ja raivosta. Kovasti ihmeteltiin että kuinka se näin kipeä on. Valjastaessa riehumisen syy oli se, että hevosella ei oltu kuukauteen ajettu. Se oli päässyt ihan varsan tasolle. Kipeydellä ei ollut kimpan mielestä mitään tekemista asian kanssa.
Tuomio oli sekä helpotus että pettymys; mitään vikaa Kakarassa ei ollut. Oej ja vtj piikitettiin ja takapolviin laitettiin pliisterit. Nyt vaan kävelyä ja sitten taas treeniin.

Mikään ei muuttunut, perään vain soiteltiin että onko ajettu, vaikka kimpalla oli toinen hevonen samalla tallilla. Kakara oli onnistunut valtaamaan myös porukoiden sydämmet kesän aikana, ja lopulta kaikilta meni hermot.
Kakaran ostamisesta puhuttiin nyt todella vakavissaan. 23.10.2010, lauantai-iltapäivänä oltiin menossa äidin siskon ja hänen miehensä kyydissä, muut Sportin matsiin, minä tallille. Huutoniemen sillan valoissa äidin puhelin soi, Kauppiksen kohdalle se otti mua kädestä kii ja nyökkäsi, ajattelin että nyt on kauppoja ruvettu hieromaan tosissaan. Puhelu loppui Kaarlenkentän parkkipaikalla, kysyin ostetaanko me se? Äiti vastasi että se on meidän. Tarviiko mun edes kertoa sen jälkeistä olotilaa? Pitkä taistelu oli viimein ohi, ja 25.10 Kakara siirtyi kokonaan mun omistukseen. Ja viimein, marraskuun viimeisenä viikonloppuna sain pakata tavarat, taluttaa hevoseni koppiin ja heittää Raviskan ajalle hyvästit.

Monesti olen miettinyt, millaista elämä olisi, jos Kakara olisi myyty muualle. Missä se olis nyt, vai olisko sitä edes enää? Pelkään pahoin, että jos kimpan reenisuunnitelmat olisivat toteutuneet, Kakara ei olisi vuoden vaihdetta nähnyt. Olisiko se saanut paremman kodin jostain ja ongelmat olisivat löytyneet ajoissa? Sen se olisi ainakin ansainnut. Vai olisiko se ajettu pilalle?
Missä mä olisin nyt? Tässä samantyyppisessä tilanteessa, jämähtäneenä paikalleni, vai opiskelemassa jossain muussa kaupungissa? Olisko ikävä hevosiin kuitenkin taas kasvanut ja olisin löytänyt itseni Tikkiksen luota hoitamasta putteja? Olisko mulla joku muu hevonen?
Vai olisko tiet kuitenkin taas kohdanneet, ja oltaisiin päädytty Kakaran kanssa yhteen uudelleen? Sitä ei kukaan tiedä, mutta mä uskon, että me jollain tapaa ollaan pelastettu toistemme elämät. Huonomminkin sen olisi voinut käydä.
Edelleenkin vallitsevasta kaaottisesta tilanteensta huolimatta kukaan ei kai voi tulla sanomaa, ettei siitä hevosesta välitettäisi ja ettei oltaisi edes yritetty.