Ja lopulta kaikki järjestyy?

Kulunut vuosi on mennyt lievähkössä mylläkässä. Blogiinkaan en ole pahemmin uskaltanut mitään kirjoittaa, kun pahimmassa tapauksessa jo samana iltana asiat ovat olleet aivan toisin.

Ensin sitä kuvitteli että viimein ollaan menossa parempaan päin, sitten hevonen vetääkin melkein syömättömäksi, ei edelleekään juo tarpeeksi, erimielisyyksiä, kaaosta, jatkuvia näkemyseroja, stressiä, melkein hengiltä säikyttäneet verikokeet (onneks oltiin väärässä), pahimman pelkäämistä ja valmistautumista siihen, kummallisia kipukohtauksia ennen vitrsaamista, porkkanan oranssi virtsa, ell käynti, Oriprimkuuri, lisää stressiä ja erimielisyyksiä, itkua, toivottomuutta, väsymystä, allekirjoittaneen totaalinen katkeaminen, päätös siitä, että jos antibiotti ei auta, loppu tulee, itsensä psyykkaamista parhaan ystävänsä viimeisen matkan saattamiseen, vielä totaalisempi katkeminen, Oriprimin varoaika, joka esti tämän tarinan päättymisen viime perjantaihin ja ja ja ja ja ja...

Sitten tarvittiikin vain elämäni onnistuneinen ajoitus, pari kappaletta maailman ihaninpia ihmisiä, joita ei voi liikaa ylistää, ja Kakaran eiliset iltapäiväheinät tarjoiltiin uudessa tallissa.
En voinut eilen Huutonieminen Siwan pihassa odotellessani ja tuulta kirotessani millään uskoa tätä todeksi, enkä sitä, että taas muutettaisiin. Kakara ei ole kasvattajalta lähdön jälkeen ollut yhessäkään tallissa 9kk kauempaa.
Vettä siis satoi ja tuuli, minä hermoilin muuttoa ja keliä todenteolla. Tiesin varsin hyvin kuinka lujaa Kakara tykkää tuulisista päivistä ja ajatuksesta koppi ja muuto, olin varma, että saadaan hieno riita aikaiseksi ja se näyttää mulle hapanta naamaa seuraavat kaksi viikkoa.

Ja miten kävi? Kopin saapumisesta ja tuulesta huolimatta neiti käveli tyynenä portille, siitä eteen päin, kopin kohdalla muutamat pöristelyt, pieni jarrutus, sitten kiltisti sisälle, seinien nuuskiminen,heinä tuppo suuhun ja peräti yhden kaivamisliikkeen se teki. Matka meni hyvin, kopista tultiin rauhassa pari kertaa pysähtyen ja ihmetellen että missä mä nyt oon? karsinaan mentiin ja siellä oltiin rauhassa, ruoka kelpasi heti eikä pissaaminenkaan näyttänyt enää niin vaikealta. Pyysin hevosesta kommenttia ja kolmen pitkän linjan (ravi)ihmisen toteamus oli, että komiassa kunnossahan tuo on.
Sitten pitikin enää kertoa Kolarissa työkomennuksella olevalla isälle tästä käänteestä, joka päätti sopivasti soittaa kotimatkalla. Olin varma, että noottia tulee, mutta vastaus olikin vain hyvä juttu.

Jos edellisessä tallissa oli moni asia loistavasti, nykyisessä paikassa on vielä paremmin. Sinne hyvät on kulkuyhteydet, Kakarai sai muuttaa suoraan 1,5 hengen kämppään, tallissa asustaa kolme muutakin kantavaa, joiden kanssa se pääsee kesällä isolle laitumelle ja tuolla on tupsahtanut maailmaan vuosien varrella reilu 40 varsaa.

Sanotaanko että olen vieläkin lievästi sanottuna järkyttynyt. Tällä hetkellä kaikki tuntuu olevan vähän liiankin täydellisesti. Ensin stressaa kun mikään ei onnistu, ja nyt kun kulunut viikko meni aikalailla niinkuin elokuvissa, stressaa sitäkin. Se on kai tää pohjalainen luonne.. Rentoutua en uskalla vieläkään, enkä ole edes varoivaisen toiveikas, siitä että elämä alkaisi hiljalleen palailla normaaleihin uomiinsa. Toukokuussa viimeistään selviää, oliko tämän tarinan ikinä edes tarkoitus saada onnellista loppua.