Mä joskus jään muistoihin lepäämään

Vuosi sitten saapui viimein kauan ja hartaasti odotettu päivä, Kakaran ensimmäinen startti. Tuntuu että tuostakin olisi ikuisuus, mutta silti taas kuin se olisi ollut vasta eilen. Voin elää melkein jokaisen minuutin uudelleen. Vaikka se päivä meinasikin saada tragisen lopun, en silti kovin montaa hetkeä vaihtaisi.

Jos vielä joskus kohdalle sattuu starttihevonen ja joku iltaravistartti kariutuu syystä toisesta ja siitä valitan, mua saa tulla lyömään, lujaa. Ja se ei ollut pyyntö vaan käsky.

Kakara joutui kai itsekin toteamaan, että maaliskuun puolessa välissä kesäkarvaan vaihto ei ollu liian hyvä idea. Neiti joutui kasvattamaan uuden ja tiputtelee nyt sitä. Koskaan neiti ei ole liian paksu ollut, mutta nyt sen on jostain syystä ollut pakko kutistua huolestuttavasti. Parin päivän päästä varsamasu oli kasvanut harppauksen. Liikkuminen on taas hankalempaa ja vasen takanen on turvotellut ja Kakara lepuuttaa sitä paljon.
Stressi ja huoli ovat alkaneet alitajuntaisesti valtaamaan mielen, ja välillä valtaavat ihan kokonaan. Pidemmän linjan ihmiset sanovat että tuskin mitään hätää on, komplikaatioit ovat aika harvinaisia loppupeleissä. Haluaisin uskoa sen itsekin, mutta en vain voi. Toukokuu ja viikko 20 lähestyvät kovaa vauhtia ja epätoivo ja pelko vaivaavat. Pelkästään jo tieto siitä, ettei mahdollisuutta varsomisen valvomiseen oikein ole, tekee olon epämukavaksi. Ja nyt kun Kakara on päätti kadottaa ne vähätkin vararavintonsa enkä tiedä millä hemmetillä sen saisi enää tässä ajassa lihoamaan. Miten sitten maidontuotantopuolet sun muut jos kaikki meneekin hyvin? Jostain syystä en vieläkään uskalla uskoa onnelliseen loppuun. Olen varmasti ärsyttävä pessimistä, mutta oikeasti, voiko tässä enää muutakaan?

Pirteä ja vähän yli hellyyden kipeä neiti on, jopa ollakseen oma itsensä. Oikealta puolelta karsinassa rapsuttaessa se ei tehnyt muuta kuin painautunut lähemäs, mutta vasemmalla puolella se rupesi heti rapsuttamaan reippaasti takaisin (Salamatkustajan puoli). On se vain jotenkin hassu. Vaikka se pahalta haiseva tervarasva purkki ja harjat ja muut jo on monet kertaa nähty, pitää kuitekin joka kerta tutkia kaikki uudestaan, oltiin karsinassa tai käytävällä.  Linimenttipullon ottamalla saa naaman ruttuun ja hevosen peruuttamaan, mutta kun lähdet kävelemään pois ja näytät että pahanhajuiset lähtevät siinä samalla, on korvat taas eteen suunnattuna ja tullaan pari askelta eteen päin. Ikinä ei ole niin kiire syödäkään, etteikö ehtisi karsinaan tulijoita moikata ja olla vähän rapsutettavanakin. Oli kyse sitten Betadinen laitosta harsolle, harjan putsaamista karvoista tai käytävän lakaisusta, aina se ilmestyy mukaan ihmettelemään mitä tapahtuu, jos vain hollille pääsee.
Kakara on monta päivää onnistunut pilaamaan, mutta vähintään yhtä monta ne eteenpäin sojottavat aasinkorvat ja se utelias, iloinen ilme ovat pelastaneetkin.

 Anteeksi laatu, tarkennus unohtoi videon jälkeen manuaalille

Salamatkustajasta en ole nähnyt unta kuin kaksi kertaa, niistäkin ensimmäisen vasta maaliskuussa. (Sen sijaan olen syystalvella nähnyt kolmesti unta että olen ollut itse paksuna ja niistä kahtena pyöräyttänyt 11 muksua, mitä?)