Don't let them steal your dreams, it's that all you've got

Oijoi, tänne oli ihan muutaman päivän sisällä eksynyt kaksi uutta lukijaa!  Tervetuloa!

 Otsikon teksti on täyttä asiaa, mutta tuossa yksi päivä töissä tuumaillessani totesin, ettei mulla ole enää oikeastaan unelmia, ei tavoitteita, ei haaveita, en odota mitään, en edes Ollia. Se tulee sieltä sitten joskus aikanaan, jos mitään ei satu.

En uskalla enää odottaa, enkä suunnitella mitään, multa on turha tulla kysymään, että mitä teet silloin ja silloin. En tiedä, katsotaan ensin mitä huominen tuo tullessaan. Touko-kesäkuun jälkeisten pettymysten jälkeen totesin, että turha haaveilla mistään, ei sitä saa kuitenkaan. Vaikka visusti uskoi, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, niin ei käynyt. Semmoisia pettymyksiä ei pysty ihan heti kokemaan uudestaan. En uskalla edes ajatella tai toivoa, että uuden hevosen kanssa menisi yhtään paremmin, kuin kahden edellisen Asiat eivät koskaan mene niinkuin haluaisi ja kaikki tapahtuu aina silloin, kun vähiten osaa odottaa. Miksi siis suunnitella mitään ja unelmoida mistään, ainakaan liian vakavissaan, kun todennäköisesti joutuu pettymään pahemman kerran?

En tarkoita tällä itsesääliin ja epätoivoon vaipumista, vaan turhan hakailun vaihtamista siihen, että ottaa vain päivän kerrallaan, ja kohtaa avoimin mielin kaiken, mitä vastaan tuleekaan. Tähän pyrin itse, nauttimaan hetkistä ja olemaan kiitollinen kaikesta, myös vastoinkäymisistä. Asiat tapahtuvat kyllä sitten aikanaan, jos ovat tapahtuakseen. Kuinka monella teistä on elämä juuri sellaista, kun joskus haaveilitte? Oletteko juuri siinä ammatissa tai koulutuksessa, josta haaveilitte?
Minä en ole. Musta piti tulla biologi tai leipuri. Ensimmäisen työpaikkani saatuani ajattelin, että olen täällä pari kolme kuukautta, ja menen sitten oppisopimuksella jonnekin leipomoon. Nyt, vajaa 2½ vuotta ja muutama odottamaton sattuma myöhemmin, olen edelleen samassa paikassa töissä ja valmistunut laitoshuoltajaksi. Teen asiakaspalvelutyötä, johon en ikinä uskonut pystyväni,  maailman parhaiden työkaverien kanssa, ja työ on sellaista, jossa viihdyn, vaikkei kerroshoito hehkeältä kuulostakaan. Muuta valittamista ei ole, kuin se ettei töitä ole aina hirveästi, johtuen siitä, että olemme pitkälti taloudellisten suhtanteiden ja ihmisten matkustusinnon armoilla.
Viimeinen niitti, jonka takia päätin unohtaa tulevan suunnittelun, oli Ollin löytyminen.

Mulla ei ollut pienintäkään aikomusta hankkia enää hevosta. Joskus aikanaan olin päättänyt, että sitten kun Kakarasta aika jättää, ja siitä ei varsaa ole, niin en enää ota hevosta. En, en, en, en, EN!
Jo heti Liekin lopettamisen jälkeen alettiin puhua kimppahevosesta, huutokaupasta ja ties mistä. Yhtä kaksi vuotiasta suomentammaakin vihjattiin ja joka puolelta sanottiin, että et jätä harrastusta tuohon, vaikka varsa meni ja Kakaralla ei ole enää toivoa. Ei noin helposti saa antaa periksi, vaikka kipeää tekeekin.
 Noin viikko klinikkareissun jälkeen, mitään sen kummemmin ajattelematta, päätin katsoa Hippoksesta, kenelle on syntynyt Make It Happenista varsoja. Muistelin, että ainakin Saharan ravitallille niitä oli syntynyt. Sieltä löytyi kaksi kappaletta vapaana olevia, Sahara B Boyn täysveli Crack It sekä Express Ridelaisesta tammasta oleva Headlong, joista jälkimmäinen kiinnosti enemmän, sen vuoksi, että oli tamma.
 Viikkoa myöhemmin käytiin isän ja tallinpitäjän kanssa katsomassa näitä kahta varsaa. On muuten hulppea paikka! Molemmat olivat hyvän kokoisia ja rakenteisia. Ori Crack It ei edelleenkään oikein kiinnostanut, mutta Headlongin kohdalla ajatus ihan kiva jatkui. Se oli aika vaikuttava persoona. Se ei ollut arka, muttei antanut koskea kuitenkaan. Jos silmistä voi jotain päätettä, luonne on tulta ja tappuraa. Tuskin mikään mahdoton tamma luonne, mutta sellainen, että kaikki pitää tehdä kerralla kunnolla selväksi päättäväisesti ja varmasti kokeilee kerran jos toisenkin, kuka käskee.
 Olimme lähdössä laitumelta pois, kun päätin vielä kerran kokeilla, josko saisin silittää ja neiti antoi kuin antoikin kiinni ja seisoi nätisti paikallaan. Kuvat eivät ole kovin edustavia.

Tammalaitumella oli viisi vuoden vanhaa, ja yksi niistä ei voinut jäädä huomaamatta, nimittäin Diesel Donilainen Hotlady. Se oli niin utelias ja sosiaalinen, että olisi varmasti tullut mielellään syliin. Isä tykästyi siihen, ja kyseistä tammasta saisikin varmasti mukavan harrastuskaverin.

Huutokaupasta puhuttiin pitkin päivää. Tallinpitäjä ja Oskari antoivat vinkin, että kannattaa katsoa listasta 10-15 mieleisintä varsaa, ja mennä tutustumaan niihin paikanpäälle. Otin vinkistä vaarin, ja katsoin listan läpi, mutten löytänyt sieltä Saharan Make It Happenilaisten lisäksi kuin kolme jotka kiinnostivat (mikä on muuten teidän suosikkinne näistä tai tämän vuoden muista huutokauppahevosista?):

Grainfield Ace
Real Steel
Blue Chocolate

Näistä kaikista saattaa ollaa useampi muukin kiinnostonut, joten takeita ei ole, että hevosta jäisi huutokaupastakaan käteen. Ja mitään tarvetta ei edelleenkään ollut hevoselle. Vaikka Hotladykin oli kiva ja siihen olisi voinut olla huutokauppassa paras mahdollisuus, ei innostus ollut liian suuri. Pelkkä harrastekaveri ei riittänyt, niin kovaa paloa ei enää ole, että riittäisi se, että on vain joku. Yksi kun jo löytyy, vaikkei sillä mitään voi tehdä. Sen pitäisi olla sellainen, että reaktio on muutakin kuin ihan kiva. Joku joka miellittää itseä kaikin puolin, sellainen, josta reaktio on leuan tippuminen, hyvällä tavalla. Jotain tälläistä, tai sitten ei hevosta ollenkaan. Chocolatierilainen kiinnosti kaikista eniten, mutta eteen osui jotain omaan silmään vieläkin enemmän miellyttävää. Se hevonen on nimeltään Ranch Oliver.