Liekö sattumaa se mitä silloin tapahtui

'' Eipä tiennyt tyttö..''

''Niin ne vuoden vierii vaan, ja siinä melkein unohtaa, että minkälaiselta pohjalta sitä oikein ponnistaa''. 

En meinannut onnistua päättämään tälle otsikkoa, joten piti änkeä ne kaikki samaan tekstiin. Pari toivetta tuli siitä, miten raviharrastuksen aloitin, tätä tekstiä on pitänyt kauan aikaa kirjoittaa ja sen saatte nyt viimein.

Jokaiseen sukuun mahtuu aina yksi vinksahtanut, ja meillä se on minä. Kaikista naispuolisista serkuistani yhtän lukuunottamatta jokainen on enemmän tai vähemmän heppatyttö ja ratsutyttö. Mun kohdalla pääsi kuitenkin tapahtumaan joku mutaatio, ja valtavirrasta poiketen päädyin ravitytöksi, vaikka ratsastamassa muakin on käytetty. Ratsastusta (lue istuin hevosen selässä ja höpötin taluttajan kanssa) harrastin jonnekin neljännelle luokalle asti, jonka jälkeen hevoset olivat yök aina yläasteelle asti. Seiskan ja kahdeksannen luokan aikana poljin yleensä raviskan ohi kotiin, enkä noteerannut koko Vaasan ravirataa (sijaitsee n. puolen kilometrin ydinkeskustasta, esikaupunki alueelta, tuolta löytyy mm. ilmakuva jos sattuu kiinnostamaan) tai saatoin paskan lemun takia pidättää siinä kohdassa henkeäni.

Niinkuin lähestulkoon kaikessa hevosiin liittyvissä asioissa nykyäänkin, myös silloin kaikki tapahtui aivan vahingossa. Itse raviurheilu onnistui hiipimään salakavalasti ja varoittamatta takavasemmalta elämääni, ja kun siihen päin erehdyin katsomaan, se tempaisi mut peruuttomasti mukaansa.

Elettiin toukokuun puoltaväliä 2006. Kasiluokan tet-viikko teki tuloaan. Meillä oli mahdollisuus lähteä ns. maaseutuvaihtoon suorittamaan se. Kahden luokkalaiseni kanssa päätimme käyttää tilausuuden hyväksi. Toinen harrasti ratsastusta, joten halusi paikkaan, jossa olisi hevosia, ja minä halusin lehmiä, joten päämääräksi valikoitui Jaskarin Tila/Majami Talli Peräseinäjoella. 

  Se paikka oli jotain ihan muuta kuin mitä kukaan meistä taisi osata odottaa. Odotin navettatöitä ja että hevoset olisivat ratsuja. Sen sijaan löysimmekin itsemme ravitilalta. Lehmistä emme muistaakseni saaneet muuta havaintoa, kuin ääniä joskus silloin tällöin. Sen viikon aikana käynnistyi peruuttamaton tapahtumien kulku. Yhtäkkiä kaikista innokkaimpana olikin se ainoa, jonka ei pitänyt tykätä hevosista, eli minä. Yhtenä iltana iltapalalla totesinkin, että eihän mun pitänyt hevosista tykätä, mutta silti tuijotan kokoajan tonne tarhoille. Viikko oli unohtumaton, ja siitä jäi pieni kipinä, että olisi kiva ruveta harrastamaan ratsastusta tai jotain.

Ekaa kertaa lähdössä kärryttelemään

Kesän aikana se kipinä pääsi hieman hiipumaan, mutta syksyllä koitti taas tet-viikot, ja päätimme erään toisen kaverini kanssa mennä uudestaan Jaskareille. Sillä sateisella viikolla, kun olin karsinoita siivoilemassa, yksi työntekijä sanoi kohtalokkaat sanat: tuuks tänne sit lukion jälkeen töihin? Emmä varmaan. Opokin soitti, ja kysyi kuulumisten lomassa, että tuntuuko sellaiselta hommalta, mitä voisit tehdä? Noo, tuskin, eipä oikein. 

 Lokakuu vaihtui marraskuuksi, joka lähenteli myös loppuaan, kun yhtenä (muistaakseni torstai) aamuna opon tunnilla ne sanat palautuivat mieleeni. 'Tuuks tänne sit lukion jälkeen töihin', muistelin että yhdellä toisella työntekijällä oli lukenut takin selässä Kaustisen ravikoulu, ja ehkä kaikista utopistisin, hulluin, typerin ja vaikka mikä ajatus ikinä putosi päähäni, mitä jos mä en meekkään lukioon vaan lähden ravialalle? Taisi mennä hetki, ennenkuin uskalsin sitä ääneen sanoa, ja naurunremakkahan siitä kavereiden kuullen syntyi; ravialalle, sinä?! Ethän sä osaa edes ratsastaa. Sähän pelkäät hevosia! Tottahan se oli, mutta siitä huolimatta Raviopiston avoimien ovien päivän jälkeen, laitoin sen kuitenkin ykköstoiveeksi yhdistelmäopinnoilla. Kukaan ei kuitenkaan tainnut ottaa sanojani vakavasti.

Pääsykokeet olivat huhti-toukokuussa. Ensin oli koululla haastattelu ja piti kirjoittaa essee aiheella miksi minut pitäisi valita/miksi halusin siihen kouluun tai jotain tälläistä. Sitten oli haastattelu ja käytännön tehtävä kouluntalilla. Pääsin helpolla, piti vain laittaa riimu päähän, taluttaa pieni matka ja laittaa takaisin karsinaan.  Riimua en meinannut saada kiinni, koska se oli niin kulunut ja narunkin unohdin käytävälle, muuten hyvä.

Jännitys oli aivan suunnaton. Koululta kerrottiin, että hakijoita tapasi olla reilu sata ja niistä n. 30 valittiin. Jonain yönä, ennen tulosta saapumista näin unta, etten päässyt ja itkin siinä unessa sen vuoksi. Aika kova hinku sinne oli päästä, vaikken osannutkaan yhtään mitään. Jos en aivan väärin muista, tulokset tulivat kolme päivää unen jälkeen, ja jollain ihmeellä sain paikan lukio-opintojen kera. Kesä meni pohtiessa että uskallanko kuitenkaan.  Mun epävarma, arka ja ujo luonne yhdistettynä huonoon itsetuntoon ja -luottamukseen (näistä vioistani oon saanut kuulla niin opettajilta, työelämässä, tuntemattomilta kuin kavereiltanikin ja saan kuulla edelleen) ja osaamattomuuteen loivat erittäin hyvän pohjan opiskelulle. Tai siis, osasinhan mä jotenkuten lapata paskaa, harjata ja valjastaa pikalukkosiloilla. Pieni pelko hevosia kohtaan oli kokoajan persiissä. Pelotti, mitä luokkatoverit sanoisivat, kun tälläinen tumpelo eksyy sinne. Kauan aikaa olin kuitenkin halunnut pois Vaasasta.

 

Siitä huolimatta, elokuussa seisoin Nikulan asuntoloilla kuulemassa mihin kämppään muutan. Siitä alkoi yksi merkittävimmistä vuosista elämässäni, josta kerron joskus myöhemmin enemmän.  Koulunkäynti ei ollut aamutalleista huolimatta fyysisesti kovin rankkaa, mutta henkinen puoli meinasi välillä olla liikaa. Kesäjakson jälkeen päätin jättää leikin kesken, ja suuntasin pienen pohdinnan jälkeen syyskuussa, henkilökohtaiseen helvettiini, eli lukioon.

Vaikka monet kerrat tuntui, ettei tämä ole mun juttu, en osaa, en pärjää, ikävä hevosia kohtaan oli kova. Syksyn 2008 ja kesän 2009 välisenä aikana viikon kohokohta oli keskiviikkoinen Vermon ravilähetys. Keväällä ikävä äityi kovaksi. Tässä maailman kolkassa on miltei mahdoton aloittaa raviharrastusta ilman suhteita, ja sen vuoksi jouduin Kaustisellekin ihan kylmiltäni. Kotona sitten välähti, että tunnetaanhan me ravi-ihmisiä, tai siis isä tuntee. Tikkis, isän entinen työkaveri ja isän serkulla ja hänen miehelläähän on ravihevosia. Päädyimme isän serkun luo, ja kävin siellä touko-kesäkuun aikana hoitamassa muutaman kerran, mutta matkaa oli vajaa 20km, eikä mulla ollut (eikä ole vieläkään yleisen turvallisuuden ja hyvinvoinnin vuoksi) ajokorttia, joten se jäi ja ajattelin kokoajan, että tämä on väärä harrastus. Sanoin kuitenkin, että jos he tuovat raviskalle hevosen, voin käydä sitä hoitamassa. Jaskareilla piipahdin viettämässä vielä yhden viikon tuon kesän aikana.

Niinpä, 18.9.2009, sateisena perjantai-iltapäivänä noin klo.16 aikaan, poljin innosta ja jännityksesta täristen kohti raviskaa onnellisen tietämättömänä siitä, seuraavat vuoden tulisivat olemaan elämäni rankimpia, mutta ne, ja se radalla odottava karvapallo tulisivat kasvattamaan ja opettamaan elämästä jo vuoden aikana enemmän, kuin kaikki muu siihen asti yhteensä. Siitä perjantaista alkoi tämä tarina. Haave hoitohevosesta, mielellään vanhasta, lössykästä (siitos)tammasta kävi toteen, tosin, ainoastaan tamman osalta, Kakara 2v ad/hd oli kauakana siitä. 

Hataralta pohjalta ollaan siis lähdetty tätä matkaa kompastelemaan, mutta niillä mennään mitä on annettu. Teoriatieto on jonkinmoinen, mutta käytäntö ja tietotaito ontuu pahasti. Perushoitaminen sujuu, mutta reenaamaan musta ei ikinä olisi tällä pohjalla. Jos multa kysytään, mikä raviurheilussa viehättää, en osaa vastata. Hevoset, reissaaminen uudet paikat ja ihmiset? En tiedä, mutta mukanaan se vei. Kerran heppatyttö aina heppatyttö? Olen linkittänyt tämän kappaleen tänne ennenkin, mutta pakko linkittää uudestaa, sanat sopivat paikkapaikoin täydellisesti ravi(m)urheiluun.