Huomaatko, aika pysähtyy juuri siihen hetkeen jolloin kaikki on aivan kohdallaan, eikä mikään tässä maailmassa voi sun hetkeen koskettaa

Eilen oli täydellinen heppailupäivä! Voi jehna, että saan olla wanna be mustiini tyytyväinen. Ensimmäisenä käytiin isän kanssa morjestamassa Junnua. Se muutti tiistaina, eikä kotiutumisen kanssa ole ollut minkään sortin ongelmaa. Eilen aloitettiin ajo-opetus, ja menin mukaan toiseksi taluttajaksi. Silat sillä on aikaisemmin olleet jo selässä, ja ainoa, mikä ahdisti, oli kieliside, mutta vain sen verran että piti päätä käännellä ja suuta väännellä. Muuten herra meni kuin ikänsä samassa paikassa asunut vanha viisas hevonen tarhaan. Ei kyttäillyt eikä pistänyt ranttaliksi ollenkaan. Kääntymisenkin ohjasta vedettäessä se tajusi hyvin.

Seuraavaksi suuntana oli Kakara ja tehtävänä ajamaan. Sen leikkinyt pihakoristetta vähän reilun vuoden ja 2kk verran. Vähän huoletti, miten tulee käymään, eikä alku näyttänyt liian lupaavalta; tarhasta hakiessa naapuritarhan tamma sai hepulin ja niinpä mekin riensimme hilpeästi häntä piipalla talliin. Okei, virtaa siis oli. Hevonen saatiin ilman eriäviä mielipiteitä valjaisiin. Tallin, öö, miten sen selittäisi.. Noh, kun tullaan tallista pihalle, siinä isohko katettu 'eteinen', jossa voi valjastaa. Siitä on pieni alamäki tallin taakse, josta mennään ajosuoralle. Päätimme isän kanssa taluttaa Kakaran alas ja hypätä sitten vasta kyytiin. Isä (joka on ajanut hevosella tasan kaksi kertaa, mutta on huomattavasti varmempi kuski kuin minä) meni ensin ja yritti pitää Kakaran paikoillaan, että pääsen kyytiin. Siitähän ei tullut mitään. Kakaraa olisi jo kovasti menottanut, en ollut löytänyt raviniveliä mistään, joten meillä oli ratsunivelet, jotka menivät miten sattuu, minä rautakangen nielaissut näkkileivän notkea en päässyt kyytiin ja pyörimme hienoa ympyrää. Kakara taisi tuumata, että jos te ette osaa päättää minne mennään, niin hän lähtee takaisin talliin syömään heiniään. Tallinpitäjä tuli apuun ja talutimme Kakaran suoran alkuun ja hyppäsin kyytiin. Olin varma, että siitä lähdetään tuhatta ja sataa aivan holtittomasti, mutta mitä vielä, Kakara käveli koko matkan todellä kiltisti. Välillä se koitti, josko saisi vähän juosta ja hakemalla haki syytä (kuten hurjat pyöröpaalit joita se ressukka ei toki ole koskaan ennen nähnyt saatika niistä suoraan syönyt) että saisi lähteä. Kolmen kilometrin lenkki oli näin alkuun aivan sopiva. K ei kuitenkaan hionnut kuin silojen ja rintaremmin alta.

Lenkistä tuntui jäävän kaikille hyvä mieli, varsinkin itselle. Kakarasta ei oikeastaan huomannut edes, ettei sillä ole kaikki palikat oikeilla kohdilla. Se rupeaa tinttailemaan jo valjastaessa, jos sen mielestä lenkki on huono ajatus. Nyt se seisoi nätisti paikallaan, vaikka yhteistyökyvyttömän sekin etuosan ja automaattisekin remmin yhteen virittäminen hieman kestikin. Se ei väännellyt naamansa, ei tallilla, eikä lenkillä, se kuopi vasta takaisin tulessa, kun kuuli että muut saavat ruokaa ja hän juotui odottamaan pihalla. Se ei vetänyt kumpaakaan takasta, se ei klopsinut, kintereet olivat hiljaa, se ei näyttänyt jäykältä, kummankaan jalan askel ei ollut töksähtävä, se käveli tasapainoisesti eikä liikeradat näyttäneet kovin paljoa eroavan toisistaa. Se oli rento, ei kipeän oloinen ollenkaan.

Ajatuksissa on käynyt, että koitetaan nyt ajaa hissukseen ja katsoa, jos lihasten takaisin saaminen auttaisi ja se menisi paremmaksi. Mun piti ottaa Kangasalalta saatu lääkärintodistus mukaan Tampereelle, mutta unohdin. Pitää laittaa se Junnun passin väliin ja näyttää sitä kun irtopalat leikataan. Haluan kuulla toisenkin lääkärin mielipiteen, mitä voi tehdä. Vialle ei mitään, mutta miten hevosta saisi kuntoutettua. Kangasalalla niitä vinkkejä ei kerrottu, sanottiin vain, että ei kannata. Se on ilmeisesti enemmän ratsupaikka (hevosesta kysyttiin ensimmäisenä soittaessa ja paikan päällä että onko se ratsu ja oletettiin että ratsukäyttöön se tulisi), joten en toisaalta ihmettele, että paarmojen syömälle luuviululle lv:lle uhrata paljoa ajatusta ja sympatiaa. Mukavan muodonmuutoksen se on kesäkuusta tehnyt, vaikka mitään ihmeellistä ei ole edes tehty. Nyt ainakin toistaiseksi voi olla hyvin mielin, kun tietää että Kakara ei ole ainakaan niin kipeä, että se olisi pakko laittaa pois. Eilen se oli aikalailla samanlainen, yhtä kevyt ja kuulainen ajaa, kuin kolme vuotta sitten parhaimpina päivinä. Pahimpina päivinä se vei 6-0. Tuosta päivästä jäi suunnaton onnentunne. Ensimmäistä kertaa melkein kolmeen vuoteen oman hevosen kyydissä ja se oli 10+. Moni asia, oikeastaan melkein kaikki, on mennyt päin h*lvettiä, mutten yhtenäkään päivä ole jättänyt miettimättä, kuinka kiitollinen saan olla siitä, että mulla on tuollainen hevonen kuin Kakara. Siihen ajatukseen en kyllästy ikinä, enkä sen hehkuttamiseen, en olisi voinut, enkä tule ikinä samaan parempaa mistään ♥