Kanssasi sain täällä hetken olla onnellinen

Kuukausi. En voi vieläkään ymmärtää. Miten Olli voi muka olla poissa? Miten on mahdollista, että niistä kaikista kuudesta matkaan lähteneestä, neljästä orista ja kolmesta nukutettavasti Olli oli juuri se, joka koskaan tullut takaisin? Tapahtuiko tämäkin kaikki oikeasti? Aika ajoin saa huomata, etten ole käsitettyt asiaa lähellekään loppuun asti. Tämä on ollut melkein vaikeampi asia kuin Liekin kuolema. En vain voi käsittää.  En, vaikka päivittäin käyn sen päivän mielessäni läpi. Sen muutaman päivän kestäneen hillittömä stressin ja huolen, joka aiheutti kanssamatkustajissa hieman hilpeyttä. Kun vakuuteltiin että kaikki menee hyvin, älä stressaa. Tuu nyt kattomaan tonne heräämöön, ei oo mitään hätää. Sen viiltävän tunteen, kun heräämön rauhan rikkoo sanat 'nyt sen sydän rupes taas löymään, laitetaanko silti lisää adrenaliinia'. Siinä vaiheessa tuli kiire pihalle, se vallinnut hilpeys tarttui muhun. Hehheh, mun hevosella petti justiin sydän, hehheh. Hehheh, eihän se välttämättä ollut edes mun hevonen. Hehheh, kiva, ressasinko turhaan? Hehheh..  Ehkä se selviää, sehän saatiin takas elävien kirjoihin, hehheh... Yritin pitää viimeiseen asti toivosta kiinni, sehän saatiin elvytettyä.
En unohda Houtun ilmettä ja ääntä, kun hän kertoi suru-uutisen. 'Tässä kävi nyt näin... Teille ei valitettavasti ollu tarkoitettu yhteistä tarinaa...'' En olisi ikinä eläessäni uskonut näkeväni eläinlääkäriä sellaisena. En ole tiennyt, että hevosmiehillä on ihan oikeasti empatiakykykin.
Vaikeinta oli kertoa Katrille. En olisi ikinä halunnut juotua kertomaan juuri hevosen myynneelle ihmiselle, että se kuolikin, saati vielä kasvattajalle.
Tämän ikäinen ihminen ammattivalmentajan ja toisen itseä vähän vanhemman hevosenomistajan kanssa on näköjään aina automaattisesti hevosenhoitaja. Sen sain huomata viimeistään siinä, kun seisottiin juttelemassa vielä heräämössä  (vaikka aihe olikin vaihtunut) ja multa tultiin kyselemään hevosesta, josta en tiennyt tuon taivaallista  vaikka reenari oli parin metrin päässä. Mutta eivät ne voineet tietää. Enhän siinä vaiheessa edes itkenyt. Yllätin itseni aivan täysin, kun onnistuin selviämään heräämöstä takaisin autolle, ennenkuin se kohtaus tuli. Mietin, että mikä ihme vaivaa, kun ei tuntunut siinä alkuun oikeen miltään, lähinnä voi voi, ja kaikki muut olivat surullisempia kuin minä. Koko klinikka meni hiljaiseksi Ollin vuoksi, joku muukin siellä oli itkenyt.

© Maiju A.

En ikinä ehtinyt kertoa teille pikkumiehestä.  Junnun eka viikko - postauksen kanssa pääsin etenemään parin rivin verran. En ehtinyt olla koneella niin kauaa, jos en ollut töissä, olin tallilla. Niistä 15:sta päivästä sain viettää kymmenen Ollin luona.

Junnun mietteet uudesta tallista ekana iltana.

Olli oli kaikin puolin täydellinen, liian täydellinen ollakseen totta, siksi sen kai täytyi läheäkin jo. Se oli upea ilmestys, ja komistui aina vaan. Luonne asteikolla 1-10 oli 20+. Se oli niin kiltti, kuin tuon ikäinen oripoika voi vain olla, ja vielä kiltimpi. Ymmärsi kyllä tyttöjen päälle, mutta ei myörynnyt, isotellut eikä huitonut. Olli oli kiltti, rauhallinen, sivistynyt, kuulainen, fiksu, järkevä, rohkea, nyörä, itsenäinen, sillä ei ollut hätä muiden perään, ei huudellut, ei purrut, näppinyt, potkinut tai antanut etusta, teki aina niinkuin käskettiin, jäi siihen paikkaan ja asentoon kun sen asetteli. Mutkaton kaveri jonka kanssa ei mistään tullut erimielisyyksiä. Olli kunnioitti ihmistä, mutta tiesi kuitenkin vallan hyvin oman arvonsa ja tilansa. Se siirtyi kauemmas ja katsoi pahasti, jos heti alkuun oli liian tungeksiva. Kun parin kerran jälkeen päästiin tutuiksi, se tuli aina korvat hörössä niin suunnattoman ystävällisen ja iloisen näköisenä vastaan. Se oli unelma. Ja se tykkäsi syödä.
Ja hitto se poika osasi juosta. Kun ensimmäisen kerran näin pistelevän menemään kärryjen kanssa, meinasin haljeta. Yhtään kuvaa en siitä saanut, joka olisi tehnyt oikeutta sille komeudelle. Se oli kova poika leikkimään suullaan ja kaikista melkein onnistuneimmassa sillä on pää mutkalla, kun se yritti mennä jo radan rampista takaisin tallille. Bloggerkin suttaa vielä nämä kuvat kaiken hyvän päälle, anteeksi siis laatu!

Huutokauppa vain vahvisti mielipidettäni, Olli oli helmi joka ikistä 144-säkäsenttiään myöten, todellinen löytö. Se jätkä oli aarre. Vaikka Ypäjän hevosista mikä olisi lähtenyt 1000e, olisin silti kaikista mieluiten valinnut Ollin. En maksanut siitä hevosesta senttiäkään liikaa, vaikka se ei olisi juossut voilokit selässä metriäkään. Olisihan halunnut nähdä tuon pojan kasvavan mieheksi. Tuollaista hevosta ei löytää enää mistään.

25.6

6.8

14.8 ©Maiju

Ikävä on suunnaton.