En enää tiedä mitä haluan, mutta tiedän etten sitä saa

''Hoping one day you'll make dreams last,

 The dreams come slow and they go so fast

You see her when you close your eyes

Maybe one day you'll understand why

Everthing you touch surely dies''

Avautumista. Voi olla, että ihmisellä pitää olla aika paljon päässä vikaa, kun pesunkestävä negatiivinen pessimisti sanoo seuraavan lauseen; juteltuani ihmisten poismenneiden kohtaloista, olen kuitenkin sitä mieltä, että jopa tässä asiassa on kuitenkin käynyt tuuri. Niin. Täytyy kuitenkin muistaa, että molemmat ovat saaneet lähteä enemmän tai vähemmän nätisti lennosta ja untenmailla, katkenneiden jalkojen, vakavien sairauksien, osiin murtuneen lonkan tai revenneiden sisäelinten sijasta. Näin muun muuassa. Parempi Ollin oli ottaa viimeinen hengenvetonsa heräämössä, kuin kaikkensa antaneena loppusuoran alussa, niinkuin Pikku-Photolainen aikanaan Ylivieskassa. Viikko sitten sain kuulla ihmisestä, jolla oli yhtä huono tuuri kuin mulla, mutta hänen hevoset eivät saaneet lähteä yhtä 'onnekkaasti'. Hevosteni kannalta olisi siis voinut käydä huonomminkin, eikä mun tarvinnut nähdä niiden kärsivän. Paljon pahempiakin tarinoita olen saanut viimeaikoina kuulla.

Tuolla otsikolla en tarkoita suoranaista angstaamista. Haave starttihevosesta ei näköjään millään ota onnistuakseen, vaikka kuinka yrittäisin ja panostaisin. Sen pitkäaikaisen haaveen hajottua olen jälleen aivan vailla suuntaa. Voi kuulostaa pieneltä, onhan elämässä tärkeämpiäkin asioita kuin ravit, mutta silti se oli pitkän aikaan jotenkin elämänkiintopiste ja maalitaulu. Yläasteen jälkeen en ole loppujen lopuksi tiennyt ollenkaan, mitä haluan tehdä. Hyvän työpaikan  sentään sain, tavoite oli käydä töissä ja harrastaa raviurheilua. Se ei vain ole onnistunut, joten nyt käydään töissä ja ollaan vailla päämäärää.
Tavoite ei ole enää raveissa. Se jää taka-alalle ainavain enemmän. Ei ole minkäänlaista hinkua ottaa enää toista hevosta. Kaiken tämän jälkeen, se on vapauttava tunne. Hankala selittää, mutta jotenkin se on helpotus, ikäänkuin ei enää itsensä kiusaamista. Tässä lajissa meitä ei ole vain tarkoitettu onnistumaan, ja se on vain hyväksyttävä ja keksittävä muuta (kunnes taas...!)

Sitten ainoaan jäljelle jääneeseen ystävääni (sen sisko on muuten napannut jo kaksi voittoa putkeen!). Meillä oli molemmilla viikko sitten refleksologia-hoito (vyöhyketerapian kaltaista akupisteistä hoitamista). Noh, kaikkien niiden hierontojen sun muiden hoitojen jäljiltä jäänyt kipumuisti ja hieman herkkähipiäinen hevonen eivät ole paras yhdistelmä. Kun muiden hevoset seisovat kiltisti paikalla, Kakara menee joka suuntaan, niin että siihen hermostuu eläinlääkärikin. Vaikka tämä hoito on erilaista kuin aikaisemmat, Kakara ei silti ollut liian edustava. Takasiaan se nosteli, steppaili, kuopi ja väänteli naamaansa. Murto-osan se malttoi asettua, kun viritin irtonaisen riimunnarun ketjun sille riimuun ja sai sillä leikkiä loppuajan.
Pahin paikka ei ollut yllättäen lonkan (nautti eniten) - tai selänpisteet, vaan oikea takapolvi. Mahdollista on, että kipujen ja selkävaivojen jäätyä ainakin hetkellisesti historiaan, K on alkanut käyttää otj:tään paremmin ja se on rasittunut ja /tai väärässä paikassa kiinnioleva reisilihas aiheuttaa sen. Myös oikeanpuolen munuaispiste oli herkkä.
Hoito saattaa hetkellisesti pahentaa vaivoja. Kakara meinasi ensi käytävällä liukastua kahdesti paskaansa, tietysti sillä oikealla takasella, pihalle päästiin ilman vahinkoja kuitenkin. Alamäet ovat takapolvivaivaisille ikäviä, ja K:n tarhalle menee kapeahko, jyrkkä ja pehmeähkö alamäki, jossa mahtuu ihan hyvin menemään hevosen kanssa rinnakkain. Aikaisemmin meillä ole ollut ongelmia mennä yhtä aikaa, vaikka portin putket tulevatkin oikealle puolelle ja siinä tulee kahden rinnan ahdasta. Kilttinä tyttönä Kakara tulee ahtaimissa paikoissa ihmisen perässä. Pääsimme noin puoleenväliin mäkeä, kun rupesin kuuntelemaan että nyt muuten alkaa vauhti kiihtyä takana uhkaavasti, askeleet luistavat ja tilanne ei vaikuta olevan ihan hallussa. Päästin narusta irti ja jäin paikalleni hartaasti toivomaan, ettei K astuisi sen päälle. Se vyöryi ohitseni painovoiman mukana hieman hölmistyneen näköisenä, meni tarhan sisälle muutaman metriä ennenkuin sai jarruttettua ja käännyttyä takaisin portille, että saan otettua narun irti ja lähti sitten lompsimaan muualle. Ei ole takapäävikaisen elämä liian helppoa.
Aika mielenkiintoista hoito oli. Säären ulkosyrjällä olevien pisteiden kohdat (itsellä polvi, nilkka ym.) olivat vielä pari päivää hoidon alkeen arat ja joidenkin pisteiden painelu pyöreäpäisellä tikulla tuntui siltä kuin neulaa tai jotain muuta terävää yritettäisiin kaivertaa ihon sisälle. Ei toisaalta ihme, ettei Tirpu hirveästi arvostanut. Uudestaan kuitenkin kokeillaan, ei se ainakaan huonoa tehnyt kummallekaan :)

Ensimmäinen ja viimeiseksi jäänyt ratsastus ja Sonja

+ En ole unohtanut Kaustisen ajoista kertovaa postausta, on edelleen työnalla.