Ja niin vain meni sekin vuosi

Viime vuonna näihin aikoihin odottelin tätä vuotta innosta täristen. Nyt jätän sen äärimmäisen mielelläni taakseni. Tästä tuli aivan kaikkea muuta, kuin odotin. Rauhallista ajanjaksoa tänä vuonna ei ole ollutkaan.

Loppuvuotta 2012

Alkuvuosi ei todellakaan alkanut lupaavasti. En tiedä miten olen siitäkin piinasta edes suhteellisen järjissäni selvinnyt. Kakaralla oli koko edellisen syksyn ollut ongelmia niin jalkojen, selän, löysän mahan, kuin juomisen ja lihoamisenkin ja satunnaisten pissausvaikeuksien suhteen. Hetken tammikuun alussa näytti jo paremmalta, mutta sitten kaikki yksinkertaisesti räjähti käsiin, eikä tilannetta helpottanut yhtään se, että meillä oli silloisen tallinpitäjän kanssa hyvin erilaiset näkemykset asioista. Sairasdiagnoosit vaihtelivat ties mistä mihin, ruokintaa venkslattiin minkä kerettiin, jokainen yritti pitää omasta näkökulmastaan kiinni eikä tilanteesta saanut enää selkoa, mikään ei auttanut mihinkään, vaikka kaikki yrittivät olla tunkena ja auttaa parhaansa mukaan, ja kaiken hyvän päälle murheenkryyni päätti vielä lopettaa syömisen melkein kokonaan, juominenkaan ei edelleenkään oikein kelvannut vaikka naaman edessä oli tarjolla ties mitä. Usko meinasi muutaman kerran loppua kesken.  Sitten saatiin vielä verikoetulokset jotka munuaisten osalta kera kutisevan ihon ja yhden tekstin pätkän meinasivat säikyttää allekirjoittaneen hengiltä. Helmikuuhun mennessä olin varma, että Kakaran päivät ovat luetut. Kun tilanteen yhtenä sunnuntai-iltana tajusin, en osannut edes oikein pelätä. Olo meni jotenkin turraksi ja tunnottomaksi. Pelasjaksi saapui naureskeleva eläinlääkäri, joka kertoi että ollaan tulkittu tulokset väärin eikä mikään hätää ole. Ell ei hevosesta päällisin puolin moitittavaa löytänyt, pissatulehduksen varalta laitettiin antibioottikuurille.
  Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ainakaan positiiviseen suuntaan, usko hiipui hiipumistaan, kokoajan varauduin enemmän ja enemmän siihen, että joudun sanomaan hyvästit. Kunnes sinä yhtenä iltana, kaiken epätoivon turruttamana, uuvuttamana ja sekoittamana seisoin tallin käytävällä puhelin kädessä miettien soitanko niille ainoille ihmisille, joille voin Kakaran luovuttaa ja kysyn huolivatko he sen jos ilman annan ja järjestän kyydin kotiovelle. Vai laittaako yhden ratkaisevan viestin ja koittaa onko meillä vielä tulevaisuutta yhdessä. Siihen aikaan myös Salamatkustaja Ensimmäisenä tunnettu Liekki oli joulukuusta alkaen muistutellut ahkerasti mukanaolostaan. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja kolme kuukautta kestänyt epätoivon piina loppui melkein yllättäen.
 Jos hevosille joidenkin mukaan riittää se, että ne näkevät vain toisensa eivätkä niin paikasta perusta, omistan ilmisesti jonkin sortin avaruusolion. Vanhassa tallissa kaikilla muilla oli kaikki hyvin, paitsi Kakaralla. En keksi asiaan muutakaan syytä, kuin sen, että Kakara ei vain jostain syystä viihtynyt. Olen ollut aina sitä mieltä, että mitä pitempää hevoset saavat olla ulkona, sen parempi. 12h ulkoilut, laajalla tie, pelto ja metsänranta näköalalla varustettu tarha, jota se joutui vartioimaan yksin, eikä kavereita aina ollut näkösällä, saattoivat olla kuitenkin vähän liikaa läheisriippuvaiselle ensikertalaiselle. Muutto uuteen talliin tiesi siihenastisten ongelmien loppumista kuin seinään.  Ruoka alkoi taas maistumaan, selkävaivat helpottivat, koko hevonen muuttui aivan toiseksi, levolliseksi ja tyytyväiseksi, murheenkryyni olikin yhtäkkiä ihan tavallinen kantava ja jalkavaivat väistyivät...
 .... Aina kiirastorsataihin asti. Kakara oli tullut sinä iltapäivänä kaikki neljä jalkaa tallella ihan normaalisti sisälle, mutta kun parin tunnin päästä menimme sitä katsomaan, se kirottu vasen takanen oli aivan poissa pelistä ja turvoksissa. K oli karsinan vanki tiistai-iltaan asti, ja keskiviikkoaamuun mennessä ontuma ja turvotus olivat kadonneet jäljettömiin yhtän mysteerisesti kuin olivat tulleetkin.

18.5

Kuukaudet vierivät toukokuulle ilman kovin suuria murheita, mutta sittenhän taas repesi. Kaikki tapahtui melkein yhdessä hujauksessa. Salamatkustaja Ensimmäinen pääsi onnellisesti maailmaan, mutta siihen sen onni loppuikin. Pienen urhean onnettoman, melkein emänsä hylkäämän tarina loppui, ennekuin se koskaan ehti alkaakaan.Vaikka varsan kanssa kaiken piti mennä paremmin kuin Kakaran kanssa koskaan.
  Seuraavassa hetkessä, edellisestä iskusta melkein toivuttuna, istuttiinkin jo autossa matkalla Kangasalalle. Ei edes jännittänyt, kävi miten kävi, luulin vain olevani onnellinen kun sinne viimein päästiin ja jos vihdoin saadaan tietää mikä on vikana ja matka menee hyvin. Muttei sekään mennyt niin, enhän mä sitä totuutta kestänyt, enkä saanut pidettyä itseäni loppuun asti kasassa. Menomatkan ilo vaihtui loputtomaa itkuun ja tietoon siitä, tarina oli taas vakavasti katkolla.

Äitinsä tyttö?

Jälleen päätin, että nyt riittää tämä touhu, ei tässä ole mitään järkeä kun kokoajan kaikki menee pieleen eikä valonpilkahdusta näy missään. En ota enää ikinä hevosta, en jos Kakarasta ei varsaa jää, enkä varsinkaan sen jälkeen kun Kakarasta on aika jättänyt. Sitten tuli Olli, 27.6. olinkin yhtäkkiä epävirallisesti taas kahden hevosen onnellinen omistaja. Osittain silläkin verukkeella, että Kakara oli vielä olemassa.

25.6

6.8

8.8

Ollia jäätiin odottamaan elokuulle, ja K sai armonaikaa kesän loppuun. En vain kertakaikkiaan kestänyt ajatusta siitä ikävästä mikä jäljelle jää, se pelotti aivan liikaa.
 Elokuun alku koitti, ja valo siihen kaiken kurjuuden keskelle saapui. Olli, mulla oli käsissäni kultaa, se todellinen helmi, aarre, kaikki mitä ikinä uskalsinkaan toivoa (paitsi ettei se ollut tamma), ja vielä paljon enemmänkin kuin ymmärsinkään. Vielä kaikki menee paremmin ja kääntyy hyväksi. 'Niinkuin kaiken piti olla viimeinkin hyvin, ja luulin että kaikki meni niinkuin pitikin...' Ja sitten Ollikin oli poissa. Siitä päivästä en halua muistaa kuin kotimatkan, ja sen pienen keskustelun pätkän toisen mukana olleen kanssa kun hän kuuli tapahtuneesta: 'mä olisin varmaan jo juossut tonne valtatielle' totesin, että kieltämättä sekin kävi mielessä. Siltä varalta, että näin kävisi, olin jo laatinut suunnitelman että kävelen asemalle ja tulen junalla kotiin. Mutten päässy kävelemään kuin autolle, enkä kyennyt tekemään mitään, yritin vain pidätellä itkua. En olisi ikinä selvinnyt jos N ei olisi ollut mukana ja ehtinyt olla tukenani. Jollain ihmeellä sain kasattua itseni ainakin pari tuntia kestäneen kohtauksen jälkeen. Viimein oli kaikki valmista, ja päästiin lähtemään, nyt ei enää itketä, mulla on koko yö aikaa kun saan olla yksin. Tallille asti päästiin duurivoittoisesti väsynyttä läppää heitellen, mutta tallilla toimettona seisoskelu eikä mitään kohtaa mihin katsoa mikä ei muistuttaisi Ollista, autosta tulevat hevoset, Ollin karsina, sille ostetut asiat, ne olivat liikaa ja siinähän se yö tallin vintillä meni itkiessä. Kotiin pääsisin vasta seuraavana päivänä, ja Ilmajoelle en kyennyt menemään, helpointa oli kun sai olla yksin ja kuunnella musiikkia.

''Paremmasta saatiin varmat merkit,

 joihin päätettiin luottaa,

tähän johti, harhaan asti päästiin,

ja miten tästä voi jatkaa''

Jälleen olimme kahden, minä ja Tirpu, minä ja hän. Kesä meni, ja Ollin tultua tajusin katsoa Kakaraakin vähän paremmin. Olin rupenyt surussa niin paljon, etten ollut huomannut sen tilan muuttuneen parempaan suuntaan ennenkuin istuin sen kyydissä ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Ajamassa käytiin pariin otteeseen, syksyyn on mahtunut pari notkahdusta, yksi vähän vakavempi kera kärryepisodin, mutta muuten Kakara on voinut kesän jälkeen paljon paremmin kuin aikoihin. Kurakelit ja liukas tarha ovat välillä vähän turvotelleet vuohisia, selkä on välillä ollut vähän arka ja hevosen mieliala heitellyt happamasta ylihilpeän kautta raukean onnilliseen ja hellyydenkipeään. Pelkäsin kuollakseni perjantaita 25.10, se on ainoa päivä, kun Hahtola ottaa hevosia vastaan. Samaisena päivämääränä on Kakaran molemmat omistajanvaihdokset nimiini tehty. Silloinko ympyrä kuitenkin sulkeutuu ja menetän vielä viimeisenkin?  Niin ei kiitos luojan käynyt. Kaikki on ollut kaukana viime vuodesta. Rautarouva on lujaa tekoa, onneksi.

 

Jos hevosasiat rauhottuivat syksyn myötä, muu elämä ei. Huhtikuusta asti olen ollut toinen jalka ovenraossa jo menossa jonnekin. Kesällä kirjoitin postauksen otsikolla 'ja ennekuin tämä vuosi on ohi, kaikki on aivan toisin'. Se tarkoitti osin Ollia, osin taas sitä, että jos tämäkin menee mönkään, vaihdan viimein maisemaa. Syksyllä oli olo, että nyt pitää jo alkaa tapahtumaan jotain, JOTAIN! Oli aika koittaa, mitä elämä mun haluaa oikein tekevän, jäävän heppailemaan vai lähtevän muualle. Hevosta oli etsitty tuloksetta, mutta vaihtoehtoja oli vielä jäljellä, kyselin niitä muutamasta paikasta, ja hain sesonkitöihin Pohjoiseen. Tällä hetkellä naurattaa, hevosta ei ole vieläkään löytynyt, ja lähtö ei edennyt kuitenkaan haastattelua pidemmälle, vaikka se ihan mahdolliselta näytti. Samassa pisteessä siis ollaan eikä muista näkymistä tietoakaan.
 Jos Kakaraa ei olisi, olisin hyvin pettynyt etten päässyt lähtemään, pois pääsy olisi tehnyt hyvää. Kokoajan kuitenkin mietin, että jos sille sattuu jotain enkä olekaan täällä. Eikä lähdön aika ilmeisesti muutenkaan ollut sopiva sitten kuitenkaan, minua kai tarvittiin sittenkin enemmän täällä, ainakin marraskuun viiden - kuuden päivän työviikkojen ja parhaimillaan 11 tunnin päivien perusteella. 

Olin aivan varma, että Kakara lähtee ennen kumpaakaan varsoista. Jos olisin saanut valita, olisin kuitenkin valinnut näin. Vaikka Kakara lopun ikäänsä tulee olemaan vain joutopulla, en voi minkään enkä kenenkään kanssa kokea mitään sellaista, mitä joka ikinen päivä sitä ajatellessani tunnen. Ehkä me vielä joku päivä löydetään paikkamme tästä sekamelskasta, ehkä ei. Aika näyttää.

Entäpä tavoitteet vuodelle 2014? PYSYÄ HENGISSÄ!