I still believe...

Jokaisella on varmasti paljon haaveita. Itse haluaisin muuttaa joskus Norjaan tai pohjoiseen, reissata paljon, osata paremmin kieliä, olla parempi töissä, olla pitkäpinnaisempi, saada mukavan työn paremmalla palkalla kuin nyt, olla laihempi, mennä silmäleikkaukseen, hallita hermonsa paremmin, saada parempi reaktiokyky tilanteisiin, ihan kaikkiin mahdollisiin, olisi kiva saada hyvä hevonen jonka kanssa kiertää raveja ja pärjätäkin joskus...

Mutta se kaikista suurin, kipein ja tärkein haave on tämä:

Vielä jos olisi terve tamma, niin ei millään muulla väliä (jos vanhat merkit pitää paikkansa, niin luonteenkin se saa emälinjan perintönä ja hyvä niin). Sen ei tarvitsisi olla kummoisen näköinen, ei juosta metriäkään tosissaan, ei olla mikään ihmeellinen.. Kunhan vain pysyisi hengissä ja jättäisi joku päivä uuden tamman jatkamaan sukua ja Kakaran perintöä... Parissa suosikkiblogeistani on jouduttu sanomaan ystävälle hyvästit, ja väkisin olen miettinyt hetkeä kun se tulee omalle kohdalle. Sinä hetkenä, kun joudun päästämään narusta irti viimeisen kerran, maailmastani särkyy puolet. Eikä kukaan milloinkaan voi sitä paikkaa täyttää kokonaan. Siksi toivon, että minulla olisi joku, jonka mukana Kakara kulkisi vierelläni viimeisiin päiviini saakka...