Aikapäiviin ei ole tullut K:n kuulumisista kerrottua. Niitä ei oikeastaan edes ole. Rouva voi hyvin, se on lihonnut, se on iloinen, tyytyväisen näköinen ja oma koheltava itsensä. Aamuisin se saa aina hepuileita kun pääsee pihalle ja touhailee pitkin päivää omiaan. Kintereet vähän naksuvat silloin tällöin, mutta selkä on löysä ja se tuntuu jotenkin seisovan takapäällään ryhdikkäämmin kuin aikaisemmin. Näin viikonloppuna senkin ihmeen, että käytävällä kääntäessä se ihan oikeasti NOSTI takajalkojaan perinteisen kaviot-maassa-oman-akselin-ympäri-kääntymisen sijaan. Ei se ollut mikään pieni nosto, vaan parisenkymmentä senttiä, niinkuin normaalit hevoset. En muista koska olen viimeksi tuonkin ihmeen nähnyt, siitä alkaa vissiin olemaan 2,5vuotta? K on paremmassa kunnossa kuin moneen vuoteen, jossei parhaimmassa ikinä. Takapakkeja sen kanssa ei ole oikeastaan tullut kuin kuperkeikka tammikuussa 2014. Toivottavasti ei tulisi jatkossakaan! Me ollaan niin monennen jatkoajan jatkoajalla, että jokainen päivä on lahja.
Kakaraa katsoessa tulee väkisin mietittyä elämää Kangasalan reissun jälkeen. Silloin tuli tehtyä päätös, että K saa jäädä kesän loppuun asti, ja sen jälkeen lähteä ajasta ikuisuuteen. Se oli raskas päätös, mutta ainoa järkevä ja reilu. Sen kesän aikana kuitenkin sisälläni huusi ääni taukoamatta, ja epäusko piinasi mieltä. Tultiinko me oikeasta tänne asti vain luovuttamaan?
Olihan Kakaran kamalan näköinen varsan jälkeen, mutta elämä paloi edelleen sen silmissä ja hiljalleen sen kunto alkoi kohenemaan kaikin puolin. Ei vain käynyt mun järkeen, tässä oli päätepiste kaiken sen jälkeen. Onhan sillä se lonkkavika, mutta ei se ole sen menoa ennenkään kuin korkeintaan hidastanut.
Onneksi se epäusko sai pitää valtansa, ja matkaa jatkettiin K:n kanssa syksyyn. Syksystä 2013 K:n vointi on kohentunut koko ajan. Toivotaan, toivotaan todella että meillä olisi paras vasta edessä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti