Kun mietin elämää tästä päivästä 6 vuotta taaksepäin, aika tarkkaan 5 kuukautta, 6 päivää ja 1 tuntia ennen Kakaran tuloa, mitä minä olin? Olin neljä päivää aiemmin täyttänyt 18 vuotta. Arka, helvetin herkkä, todella huonosta itsetunnosta kärsivä, lievästi masentunut, pelkäsin sosiaalisia tilanteita kuollakseni, välillä tuttujenkin kanssa. Yksinäinen, mutta se on osittain omaa syytä ja luontoa, olen tarhasta asti viihtynyt omissa oloissani. Herkkä, epävarma, tosiaankin. Pahimpina päivinä saatoin mennä tolaltani pelkästään jos joku sanoi hei. En kestänyt vastoinkäymisiä ollenkaan. En kestänyt jos tein virheen. Heti alkoi kauhea selittely, ja pään sisällä itsensä soimaaminen. Olen todella ristiriitainenkin ihminen. Olen ollut koulukiusattu, ja ikäni ylipainoinen. Tuntuu, ettei kukaan oikein aina ymmärrä mitä ajan takaa, ja toisin päin.
6 vuotta sitten olin lukion ekalla luokalla, eikä se touhu kiinnostanut pätkääkään. Koska olin ollut edellisen vuoden ammattikoulussa, kaikki niistä vähäisistäkin kavereista olivat ylemmillä luokilla, ja olin ypöyksin vieraiden ihmisten kanssa. Pakokauhu ja paniikki valtasivat joka kerta kun piti mennä luokkaan. Puhumattakaan siitä jos piti olla äänessä tai tehdä paritöitä.
Haaveilin biologin urasta, haaveilin edes hoitohevosesta. Kaipasin raviurheilua kipeämmin kuin mitään muuta. Sitten tuli K. Olin silloin autuaan tietämätön, että tulevaisuuden suunnitelmat saisivat lentää iloisesti romukoppaan. Siitä päivästä alkoi armoton henkisen kasvunaika ja koulu.
Viimeisestä 5,5 vuodestä voin oikeastaan syyttää suoraan Kakaraa. Ja kiittää. Oikeastaan kaikesta. Se hevonen tuli ja muutti elämäni suunnan ja vei aivan uskomattomalle matkalle. Ensimmäisenä yhteisenä kesänä, yksin kipeän hevosen kanssa sain esimakua siitä, että asiat järjestyvät aina jotenkin, mutten minä pessimisti sitä sisäistänyt vielä silloin.
Lukion sain suoritettua 2,5 vuodessa erittäin huonolla motivaatiolla, vasemmalla kädellä silmät kiinni. Koska olen alemman keskiluokan nelihenkisen perheen nuorimmainen, luokion jälkeen oli heti haettava töitä että K sai pysyä perheessä. Toiselle paikkakunnalle opiskelemaan lähtö ja hevosen pitäminen muualla treenissä ei tullut kysymykseen. Kuten ei myöskään sekään että olisin itse reenannut, siitä ei olisi tullut mitään. Unelma-ammatti sai vaihtua leipuriin.
Pääsin tammikuun 2011 lopussa paikalliseen nuorisosäätiön keittiöhommiin, kunnes 18.2. sain työpaikan kerroshoitajana hotellista. Tarkoitus oli olla siellä pari kolme kuukautta, ja hakea sitten oppisopimuksella jonnekin.
Paljon on saatu, paljon on hävitty.
Ne pari kuukautta venyivät neljäksi vuodeksi. Siinä välissä opiskelin laitoshuoltajaksi, ja kävin psykiatrisella sairaalallakin töissä. Ihan oikeasti siis vain töissä, vaikka pomo kovasti vihjailikin että osastollekin pääsisi.
En voi edes sanoin kuvailla mitä nuo vuodet, paska työ, paskassa firmassa, maailman parhaiden työkavereiden kanssa, yhdessä hevosenomistamisen ja kaikkien vastoinkäymisten kanssa minulle teki.
Niin kamalaa kun se kaikki välillä yhdessä ja erikseen olikin, se oli korvaamatonta. Hevoset ovat olleet parasta terapiaa ikinä, parhaita ystäviäni, kasvattaneet luontoa, opettaneet ettei vastatuuleen saa kaatua, rauhoittaneet. Opettaneet katsomaan pintaa syvemmälle ja näkemään asiat monelta kantilta. Hevosten kautta olen löytänyt parhaat ystäväni ja saanut lyömättömät tukijoukot.
Työ kasvatti paksun nahan, opetti suodattamaan saadut palautteet, poisti suurimman osan sosiaalisesta kammosta, opetti toimimaan paineenalaisena ja menemään pois omalta mukavuusalueelta. Haastamaan itsensä. Pessimististä kasvoi realisti, ajoittain jopa optimisti. Olen edelleen epävarma ja ristiriitainen, herkkäkin. Enää en kuitenkaan ota niin herkästi itseeni ja osaan käsitellä asiat paljon, paljon paremmin. En pelkää myöntää virheitäni. Huono olen vieläkään sanomaan suoraan ja puolustamaan itseäni, mutta se on jatkuvaa kehitystä. Se kehitys on tällä hetkellä vaiheessa jätä negatiivinen omaan arvoonsa. Ajoittain olen vieläkin hukassa itseni kanssa, mutta se muutos on ollut valtava vaikkei ulospäin aina näykään.
Tärkeimpiä asoita, joita olen vuosien varrella oppinut, ovat kiitollisuus ja taito olla onnellinen muiden puolesta, vaikka itsellä menisi päin honkia. Kiitän joka ilta hiljaa mielessäni kaikesta mitä olen saanut. Asiakaspalvelutyössä tuli opittua kuinka yksi pieni hymy voi muuttaa kaiken. Olen oppinut elämään hetkessä, ja suuntamaan katseen tulevaan.
Tosiasiahan on, että hevosen takia olen jumissa. En tiedä edellekään yhtään mitä haluaisin tehdä, mikä on se oma ammattini. Satunnaistakaan alaa en pysty valitsemaan, ja lähteä koittamaan, sillä hevosten takia on pakko käydä kokopäivätyössä. Opiskeluintokon on edelleen pakkasen puolella. Kukaan ei varmastikaan haluaisi olla minä. Siivooja, joka asuu vanhempiensa luona. Vaikka sain 23.3 uuden työpaikan ja tulot nousevat, sen verran että voisin mahdollisesti muuttaakin omilleni, niin... Elämääni pyörittänyt voima on ollut raviurheilu. Se alkoi yhdeksän vuotta sitten tetistä, ja on hiljalleen imaissut kaiken mukaansa. Uusi työ avasi mahdollisuuden aloittaa viimein omaa elämää, mutta se avasi myös mahdollisuuden toteuttaa sydämmen syvimmissä sopukoissa piileskeleviä asioita. Se, että elämäni on tälläistä kuin se tänä päivänä on, ja olen saamassa mahdollisuuden yrittää, tuo jo kyyneleet silmiin. Järki sanoo itselläkin, ettei tässä mun touhussa ole mitään tolkkua, mutta sitä ääntä en aio vieläkään kuunnella. Kaikki on ollut omaa valintaani, jonka takana seison koko sydämmelläni. Vaikka välillä hävettää olla 24-v ja asua vanhempien nurkissa (siitäkin olen onnekas ja kiitollinen että saan täällä vielä olla). Mulla on vielä aikaa muuttaa omilleni, sitoutua ja aloittaa oma elämä, mutta tätä hetkeä ja mahdollisuutta en tule koskaan saamaan takaisin. Mikään muu ei ole varmaa kuin se ettei mikään ole varmaa. Koko sydämmestäni kuitenkin tiedä, että tulen katumaan lopunikääni, jos nyt valitsen toisin. Niin tapahtuu, kuin kaikille on loppupeleissä parasta, kyllä ne asiat siitä aina jotenkin järjestyvät! Mä olen Kakaralle todella paljon velkaa kaikesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti