The weight of the world is getting harder to hold up

 

Jermu

12/2003 - 1.3.2016

 Vanha äijä on poissa.. Käsittämätöntä. Olohuoneen nurkassa kököttää enää tyhjä, pimeä terraario. Noin 11 vuotta ja 9 kuukautta aikasemmin siellä vilisteli menemään maailman suurimmalla egolla varustettu, suuruudenhullu kiukkupussi. Tuo pieni otus valloitti valtavalla persoonallaan koko talon ja kaikki sydämet. Parta-agamien on sanottu olevan 'silitystäkin sietäviä pikku-liskoja'. Ilman poikki purtua häntääsäkin, tuo n. 40cm röntti ei ollut mikään hellyyden kipeä, toisin kun edeltäjänsä Lintti. Jermu murhasi katseella jokaisen liian lähelle kätensä laittavan, ja raapi haavoille kun sitä käsitteli. Varsinkin aikojen alussa sen saaminen sohvan alta takaisin terraarion oli aikamoinen haaste. Vapaana ollessaan se seikkaili ympäri kämppää,  kipeili kaikkialle, kuten vaatekappiin, lehtikasaan, tuolinpehmustekasan ja rullalla olevan maton päälle, yritti päästä kirjahyllyyn, verhoihin, hyppi lattialla olevista kukkaruukuista toiseen ja kiipeili pitkin kasveja. Toisinaan se saattoi kiivetä pulttuakin pitkin, tai kavuta selän päälle, jos makasi lattialla. Pariin otteeseen sen sai kaivaa tv-tasojen ja kaapinsokkelien alta.

 Ei se koskaan sylissä viihtynyt, eikä tosiaankaan koskemisesta pitänyt. Silti, poikkeuksetta, kun tulit iltapäivällä kotiin, eikä liskoa näkynyt missään, veit laukun omaan huoneeseen, ja tulit takaisin olohuoneeseen, se oli ilmestynyt kopistaan kivelle. Samaa se teki, kun joku siivosi. Jermu tykkäsi aina olla hengessä mukana. Isän työkaveria se onnistui pari kertaa nappaamaan sormesta, kun tämä oli tullut ruokkimaan ahmattia, mutta muuten se ei yrittänyt purra. Jermun oli aina nälkä, aina. Parta-agamat ovat sekasyöjiä, joten niille voi antaa mm. kurkkua, salaattia ja porkkanaa ötöiden lisäksi. Jermulle ei kelvannut kuin porkkana, joskus harvoin rönsylilja (ei myrkyllinen). Kesäisin pihalla ollessaan se saattoi syödä ruohoa, voikukan lehtiä ja vesiheinää. Ötököiden perään se oli hullu. Vetipä se kerran pihalla kimaisenkin (vihoviimeisiä mitä saisivat syödä), ennenkuin kukaan ehti estää. 

ISÄNTÄ, indeed

Iän myötä Hra Jermu tasaantui sen verran, että raapimis-uhoilukohtauksen sijasta se vain katsoi murhaavasti kun sitä käsiteltiin. Viimeisen parin kolmen vuoden aikana siitä huomasi todenteolla, että se ikääntyy. Lähinäkö tuntui heikkenevän ja vauhti hiipui. Silti se vielä viime kesänä kiipesi ulkoiluhäkkinsä seinää ylös ja katon raosta ulos. Se on toisinaan talvet ollut vähän vaisu, horroksessa ja syönyt huonosti, mutta piristynyt kevään tullen. Tänä vuonna ei käynyt niin. Jermu kävi väsyneemmäksi ja väsyneemmäksi, liikkuminen oli hitaampaa ja vaikeampaa. Eilen se näytti jotenkin jo poissaolevalta, kun se yritti hivuttautua kopista kivelleen. Silmissä paloi enää se periksiantamaton tempperamentti, hänhän menee kivelleen kun on kerta niin päättänyt. Siskolla sattui olemaan juuri sille päivää ell-aika koiralleen. Vanha herra otettiin mukaan ja päästettiin parempaan paikkaan. 

12 vuotta on kunnioitettava ikä parta-agamalle. Jermu oli tiettävästi yksi Suomen vanhimpia lajinsa edustajia. On uskomattoman vaikeaa päästää irti jostain, joka on ollut mukana puoli elämää, vaikka kokoajan on tiennyt, että näin tulee käymään hetkenä minä hyvänsä. 

♥